Kaksi viikkoa on pitkä aika, kun ihmiseen imeytyy muhju. Muhjun kanssa kaikki menee mönkään. Hiihtolomasuunnitelmat, kirja-aikataulut, postilaatikolla käynti. Muhjun kanssa ei neuvotella. Se tulee, lamauttaa ja voittaa. Se pakottaa pystyihmisen puikulaksi sänkyyn, vetää silmät kiinni ja käskee päähäsi levottoman unen.
Muhjutauti löysi minut jo kaksi viikkoa sitten ja totesi poskionteloni vieraanvaraisiksi. Hyvänä isäntänä tarjosin Buranaa, Duactia ja Avamysiä. Tauti kiitti ja levitti joukkonsa korvaan. Vihlonnasta päätellen sielläkin on hyvä olla.
Kaunista ei ole arki tämän megaflunssan kanssa. Poskien takana piilottelee niin tujua hilloa, että tavallinen nenäliina ei riitä. Räkä ottaa paperilla muodon, kuin maagikon nostattamana. Hahmoissa näkyy irvokkaita kasvoja, menneen ajan hirviöitä, joilla on nimi, mutta sitä ei saa lausua.
Lopulta, kun pyyhkeet, lakanat ja telttakankaat on niistetty täyteen, ei tiedä mitä lopputulokselle tekisi. Järki käskee polttamaan koko vinkuvan pinon, mutta pelkään pirulaisten vain innostuvan nuotiopiiristä.
Suihkun lattiaritilän reiät ovat niistoksille liian pieniä, joten ilman polkemista niistä ei pääse eroon. Väräjävät vain ritilän päällä kuin paholaisen marmeladit, hakevat katsekontaktia ja yrittävät elää omillaan. Yksi litisi palasaippuan selässä kiukaan taakse, enkä uskalla kurkata mitä siellä puuhailee. Pysyköön piilossaan, kunhan on hiljaa.
Tässä vaiheessa Ketun korjauskierroksen piti olla silausta vailla valmis. Yritin kyllä sinnikkäästi muokata tekstiä, mutta muhju sanoi että ei. Päätin kiroilla epäonneani viime viikon blogissa, mutta ajatuksen tilalla oli vain sumeutta, avaruuden taustakohinaa, eikä siinä sotkussa ole kirjaimia.
Tunne täydellisestä ajatuksettomuudesta oli omituinen. Ainoatakaan sanaa en saanut itsestäni ulos. Nyt pöydänkulma on täynnä lääkärin määräämiä lääkepurkkeja, toivottavasti myrkyt parantavat.
Odotan ajatusten paluuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti