keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Tyhjän paperin nautinto

Talo on tyhjillään. Tuijotan puhdasta, valkoista ruutua, joka pyytää minua kirjoittamaan jotakin. Kupillinen tummapaahtoista Tsheya Minovaa höyryää ulottuvillani. Se on laskeutunut kasvukorkeudestaan yli 1000 metristä alas Tsheyan kylään, kiertänyt Kivu-järven ja jollakin ihmeen konstilla päätynyt Aku Ankka-peltimukiini. Pippurikastikkeesta turtunut kieleni ei maista luvattuja suklaan, paahdetun sokerin ja tangeriinin makuja. Maistan kuitenkin kahvin, ei siis hukkaostos.

Päätin tulevan kirjani aiheen jo vuosia sitten, pääjuoni on muhinut päässä siis hyvän aikaa. Naureskelen muutamille huvittaville kohtauksille jo etukäteen. Kirjan alku on selvä, keskikohdasta vahva aavistus ja lopun voisin tehdä jo valmiiksi. Alun ja lopun väliin mahtuu kuitenkin pelottavan paljon asiaa, enkä tiedä mistä aloittaa. Ajatukset sotkeutuvat päässä mielen mannapuuroksi enkä saa yhdestäkään langanpäästä kiinni. Päätän lötköttää kieltäni vielä hetken Kongolaisessa kofeiinissa ja odotan inspiraation iskua.

Ajatus kulkee pahasti ylikierroksilla, eikä yksikään väkisin kirjoitettu lause kelpaa. Olen maistavinani kahvissa nolon epäonnistumisen etikan, kunnes apuun rynnähtää enoni ja Julia Cameron. Cameron on kirjoittanut kirjan "Tyhjän paperin nautinto" ja lainaan sen enoltani iltalukemistoksi. Cameron osuu tekstissään nappiin. Jokaisen lauseen ei tarvitse olla vielä tässä vaiheessa täydellinen, sanojen ei tarvitse olla täyttä timanttia. Riittää kun kirjoitat. "Ensimmäinen luonnos, jonka annetaan löytää oma muotonsa ja hahmonsa, löytää useimmiten parhaan tien tai pääsee ainakin hyvin lähelle sitä. Liika suunnittelu tekee kirjoittamisesta kuivaa."

Cameronin sanoissa on elvyttävää voimaa. Sormet pysyvät ajatuksen mukana, kun näppäimistö ottaa vastaan määrätietoisia iskuja. Muutaman tunnin päästä kirjallani on alku ja sekavana syklonina pyörineet ajatukset rauhoittuivat luonnoslehtisen sivuille. Lehtinen on täynnä yksittäisiä ideoita, hahmoja, nimiä ja jopa irtovitsejä. Ne löytänevät paikkansa kirjasta, kun tarina etenee.

Kaikesta kannustuksesta huolimatta en usko, että kirjallani tulee olemaan lukijoita. Pakko kai olla realistinen, pessimisti ei kuulemma pety.
Yöllä ajattelen salaa toisin. Mietin Vanhoja vaeltajia, eläinten hiljaista viisautta ja sovittelen sekamelskaa kirjani tuleville sivuille. Nukahdan ajatukseen, jossa yllätän kaikki, jopa itseni.

En kirjoita enää yksin. Apunani on Cameron, kahville maistuva kahvini sekä testilukijoina toimivat lapset. Kirjallani on nyt alku, Kettu on syntynyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti