Kevät on täällä. Se piilottelee vielä aamupakkasen takana, kunnes auringon lämmittävät säteet paljastavat sen. Se houkuttelee meidät lumollaan hämäristä talvipesistämme ulos, sirrittelemään silmiämme häikäisevään aamuaurinkoon. Se saa naiset vetämään ruskovillakalsarien lahkeet ylös ja niittämään sääret sileiksi. Alavartalon paljastumista seuraa jokavuotinen ällistys, aivan kuin molempien jalkojen ympärille olisi taas kaamoksen aikana tarrannut paksukarvainen näätäeläin. Keväinen luonto kierrättää kuitenkin onneksi mielellään. Oksan haaraan ripustettu säärikarvatuppo häviää nopeasti ja lähimetsän risukossa kiekuva tiltaltti saa lämpimän, karkeakarvaisen pesän.
Takapihan lämpöisen näköinen tyyni nurkkaus houkuttelee nauttimaan kuumana höyryävän aamukahvin ulkona. Ehkäpä kirjoitan samalla jotakin, reviiriään kuuluttavien vinkusieppojen kevätkonsertissa. Kevät on kuitenkin viekas peijooni. Yön pakkanen on jäänyt terassin kulmille väijymään ja ymmärrän astuneeni sen jokavuotiseen ansaan. Kun kieli jäätyy kiinni hupparin paksuun metalliseen vetoketjuun ja eturauhanen vinkuu armoa jääkylmällä penkillä, ymmärrän yrittää uudelleen toukokuussa.
Kirja edistyy. Päätin aikaisemmin kirjoittaa sen ensin tiettyyn kohtaan, jonka jälkeen antaisin raakavedoksen lasten ja vaimon testiluettavaksi. Kirjoitin tällä viikolla joka päivä useita tunteja ja pääsin vihdoin perjantaina tähän odotettuun etappiin.
En tiedä kuuluuko asiaan suunnaton epävarmuus ja itsekritiikki. Kirjoitettaessa luulin saaneeni aikaiseksi mielikuvitusrikasta ja elävää tekstiä, mutta testilukiessani sitä ensin itse, huomasin lukevani tasotonta ja harrastelijamaista sekajätettä. Aivan kuin paperille loihtimani jalokivet olisivat lyhyen ajan kuluessa vettyneet ja sulaneet nyt vain läjäksi arvotonta paperille pursotettua magmaa. Perheen kannustavat kommentit eivät pääse perille, alkuinnon jälkeen raaka itsekritiikki jää voitolle. Tiedän kyllä suurin piirtein mitä teksti kaipaa, mutta en jaksa tai osaa sitä vielä korjailla.
Muutama tunti on kulunut aamun uhkarohkeasta takapihakokeilusta. Aurinko sai pakkasen perääntymään ja ilma tuntuu petollisen lämpimältä. Huollan jälkikasvun polkupyörät räväkästi lyhythihaisessa paidassa. Julistan taas kovaan ääneen maailmalle lupaukseni pyöräillä tänä kesänä enemmän. Auringon vetäyessä pilvien taakse, nauran lupaukselleni kilpaa kevään kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti