Alku

Haaveeni on typerä ja kallis. Ei yksikään täysillä älyllisillä voimillaan painiva ihminen hylkää pientä, mutta melko varmaa palkkaansa loikatakseen ikivanhan unelman perään. Unelmat eivät elätä, eikä uuden työn löytyminen tule olemaan helppoa.
Tietyt negatiiviset muutokset töissä antoivat kuitenkin hyvän syyn pysähtyä miettimään uusia kuvioita ja kun samaan aikaan isä pääsi oman elonsa päätepisteeseen, oli ruma soppa valmis.

Olen seurannut aina järjen ja hyvien perustelujen kantavaa ääntä. Valinnut aina sen fiksuimman vaihtoehdon, yrittänyt ottaa varman päälle. Valinnat eivät ole olleet aina mieluisia, mutta sitähän tämä koko touhu kai on, pakkoa.
Pakkohan sinun on, kyllä siihen tottuu.
Nöyrryt vain hieman.
Menet rohkeasti sille omalle epämukavuusalueelle.
Stressi saa aikaan parempaa työtä.

Olen kuullut nuo kaikki, odotan vieläkin luvattuja hyviä tuloksia.

Jokaisen tuollaisen valeinspiroivan iskulauseen perään sopii mutta. Olen aina sovitellut sitä noiden lausahdusten jatkeeksi, sanomatta sitä kuitenkaan ääneen. Aion nyt kuunnella noita muttia ja testata niiden voimaa.
Stressi saa aikaan parempaa työtä, mutta ehkäpä se myös lamauttaa.
Nöyrryt vain hieman, mutta entä jos olen kumartunut jo maahan asti?
Menet rohkeasti sille omalle epämukavuusalueelle, mutta entä jos et pärjää siellä ja työn jälkesi on huonoa?
Kyllä siihen tottuu, mutta ehkäpä ei tarvitsisi. Olisiko mahdollista tottua johonkin, mistä oikeasti pidän?

Päätin vain kerrankin, että onnellisuus, tai ainakin mahdollisuus sen tavoitteluun, kuuluu myös minulle. Jotakin muuta tuolla on oltava, jotakin parempaa. Haluaisin siitä vain oman pienen osani.