Ihminen on hauras, mutta eheytyvä. Ruttuja syntyy, kun pehmeät kehot törmäilevät toisiinsa ilman tarkkoja väistämissääntöjä, kun jääräpäinen jalkalista taittaa touhukkaan varpaan ilkeään asentoon. Varpaan voi aina kääräistä pakettiin, mutta surua valuvaa sielua on jo vaikeampi auttaa.
Suru voi tosin myös elättää. Se pitää vain dokumentoida tarkasti ja valkaistuin hampain. Vanhan kansan ohjeet pitää unohtaa. Metsään on turha mennä jurottamaan, puut ovat liian jäykkiä lohduttamaan eivätkä pikkuisilla sydämillä elämääsi seuraavat viitsi seurata oikeasti. Turha on myös tuuleen huutaa. Oikein suunnattu kuiskuttelu toimittajan sanelukoneeseen kantaakin huomattavasti pidemmälle.
Pian suruajan lohduton harmaus saakin punakeltaisen värityksen iltapäivälehtien kansissa. Ei surua nimittäin kannata pumpuliin haudata, ei sitä sieltä kukaan näe, kyyneleetkin vain katoavat. Ei. Suru myydään rahoittajien mainoksiin, markettien sisääntuloihin ja kioskien seinille. Kuuma kahvi ja yksi tuntemattoman ihmisen koettelemus, kiitos.
Näin eheytyminen voi alkaa kun mahdollisimman moni muukin saa prosessiin osallistua.
Eronneet eivät tietenkään voi asua enää yhdessä, vaikka kukaan ei tykkää pakata. Muuttopäivästä voi kuitenkin saada elämyksen, jonka voi jakaa valokuvin ja merkitä kohti uutta kurkottavilla hashtageilla. Oma asunto voi toiseen tottuneelta tuntua aluksi tyhjältä, mutta hiljaisen tilan voi täyttää huolellisella tuotesijoittelulla. Yhtäkkiä aikaa löytyy ihanasti myös itselle ja uusille sponsorisopimuksille.
Uusi elämä on täynnä tyynyjä ja elokuvamaista tunnelmaa. Valokuvissa kulhot tulvivat kuminaa ja värikkäitä marjoja, eksoottiset hedelmät kertovat seikkailunnälästä. Uusi mekko sorjentaa ja selfie puristaa surun pelletiksi. Tärkeintä näyttäisi olevan se, että jokainen askel kerrotaan medialle, varsinkin sille sosiaaliselle. Vanha jää taakse kuin kerran katsottu maisema, edessä on parempaa ja kiiltävä postaus. Kuvathan kertovat perinteisesti enemmän kuin sanat, ja nykyaikuisen eheytyminen näkyykin Instagramin aikajanalla.
No, ajat muuttuvat enkä minä kai riittävän nopeasti aikojen mukana. Alkeellinen ja varsin perinteinen ajattelutapani ei vain riitä ymmärtämään miksi eropäiväkirja pitäisi jakaa muille.
Nyt Sieppi-otsikot ovat onneksi hiljenneet. Ainakin hetkeksi, kunnes kaihoisien muistojen kanteleesta irtoaa vielä yksi molli, joka laskeutuu jonkin aikakauslehden joulunumeroon ja kynttilämeri sen ympäröi. Meitä kaikkia varten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti