Elämän moniottelijat

Moni voisi alkaa moniosaajaksi. Ainakin Eero Lehden mielestä, jonka latvustossa humisee jo myöhäinen syksy. 

Lehti opastaa, että mahdollisesta palkanalennuksesta kärsivät Postin työntekijät voisivat paikata tulevaa rahavajettaan tekemällä kaikkea ja enemmän. Ratkaisu nöyryyttävän pienen palkan tuomiin haasteisiin on niin nerokas, että mikäli Lehti olisi elänyt antiikin Kreikassa, oppikirjat kertoisivat seitsemän sijaan kahdeksasta viisaasta miehestä. 

Lehden ratkaisumallissa sama työntekijä voisi jakaa aamun postit ja vaihtaa sitten sujuvasti paketeista pikkulapsiin. Siellähän ne kuitenkin jo odottavat valmiiksi topattuina pihateillä tai jokeltavat lapaset räässä pientareilla. Helppo ne on siitä kerätä kyytiin. 

Kouluilta ja päiväkodeilta elämän kiertokulku ohjaakin sitten luontevasti vanhusten tykö. Sama työntekijä toimii ikäihmisten lähettinä ja kokkina, annostelee nitrot ja parasetamolit, pistääkin, jos luvat ovat kunnossa tai sitten pari kertaa salaa, leikkaa lumet ja kolaa nurmikot, ihan miten päin tahansa onnistuu. Ränneissä on aina lehtiä ja hylättyjä lintuja, murenevan maailman jätettä joka tukkii ja haisee. 

Päivän päätteeksi lajitellaan sitten seuraavan aamun varhaisjakelun postit ja aloitetaan kierto uudelleen.

Miksi lopettaa tuohon, yö on yllättävän pitkä kun sen ajoissa aloittaa. 

Vanhalla autolla ei saa nykyään ajaa, koska Kiina suunnittelee kasvattavansa hiilivoimalakapasiteettiaan 30:llä prosentilla vuoteen 2030 mennessä, mutta onneksi Tampereen liityntäparkeista on vain keskipitkä kävelymatka keskustaan. Puolikkailla askeleilla ja pintahengityksellä hiilijalanjäljen saa pysymään hyväksyttävällä tasolla koko matkan, mutta lihaa ei saa tehdä mieli. 

Kaupungin keskustassa öinen vastaantulija on usein vain toinen alan ammattilaiseksi tähyävä moniottelija tai humalainen. Jälkimmäisen erottaa jo kaukaa keinumaisesta ja korjausliikkeitä korostavasta askelluksesta, mutta hämärä saattaa aiheuttaa sekaannuksia. Humalaiset ovat yleensä lupsakoita, paitsi vegaanit, mutta onneksi vegaani ilmoittaa vakaumuksestaan jo hyvän matkan päästä. 

Sama työntekijä voi kiskoa liikkeelle paikalleen jämähtäneet, olla tukena ja turvana taksikuskien tapellessa. Varsinkin pikkujouluaikaan lukemattomat eri sukupuolet ja kauriit liikuskelevat avoimin mielin, uusi rakkaus saattaa voida pahoin heti seuraavassa korttelissa.

Varjot myös silottelevat vajaanaamaisen valuvirheet. Silloin sanat ratkaisevat. Runoilijan silkkiset riimit sitovat yksinäiset sydämet yhteen, ihmisestä tulee toiselle oma. Huulet kohtaavat, kohmeiset sormet sivelevät niskaa, kulkevat rohkeasti selkää myöten. Käsi puristaa sitä mitä sydän haluaa, ja pian koko maailma värisee, eikä pimeydellä ole enää merkitystä.  

Kotimatka takaisin taajamaan kulkee muuttuvan maaseudun halki. Matka on pitkä, mutta ajatuksella kun astuu niin arvopohjalla on aikaa kehittyä. Sama työntekijä voi nakuttaa rasteja Kauppiin, kerätä ja kantaa ja mättäästä juoda, kirmata yli oman tarpeen. Voi maata syöttinä, metsät ovat ansoja täynnä, sylittää vaihtolämpöiset vaikeimman yli. Kuun varovaisessa valossa löytäjä saa pitää.

Lehmät kannattaa lypsää pimeässä, jotta nykyajan utarevastaiset eivät pahastu luontokappaleen sopimattomasta koskettelusta. Sama työntekijä höylää aidat ja tuoreet lesket, nostaa elämänpyörästä pudonneet, puhuu vain hyvää hyönteisistä. 

Lopulta pitkä yö taittuu. Kalpea aamu ei tuo moniottelijalle toivoa paremmasta, mutta tässä mallissa elämä lasketaan tuottavuuden ja kannattavuuden mukaan. New York on kaupunki, joka ei koskaan nuku, miksi suomalaisen työntekijän pitäisi. 

Sisäkalvoista

Perse on rikki. 

Liian innokas lenkkeily vielä liian lihaisalla ruholla kostautui omituisesti. Jo keväällä alkanut jalkakipu johti siihen, että vasen koipireisi pettää alta pistävän kivun ja papattimaisen napsahduksen kera. 

Työpaikkalääkäri kuunteli aikansa, määräsi lihasrelaksantteja ja fysioterapiaa. Kolmiolla koristellut lääkkeet eivät auttaneet, vetivät vain pään delhimäiseen sumuun.

Fysioterapeutti raateli ja taivutteli minua liki ilkosillani asentoihin, joihin olisin teininä toivonut taipuvani, ja seuraavana aamuna olin kipeä paikoista, joihin en kehtaa itsekään silmät auki koskea. Kahden käyntikerran jälkeen totesimme, että mieshän on pinnalta pehmeä, mutta sisältä tiukka kuin vanhapiika. Tämä epäsuhta taas johtaa siihen, että iho kyllä napauttaessa hyllyy, mutta sisäkalvoissa on kasslermaista sitkeyttä. 

Kaikki näyttäisi liittyvän vasempaan pakaraan. Niinpä fyssari määräsi jumppaohjeita ja suositteli hierojaa. 

Neljän hierontakerran jälkeen ei ole tapahtunut muutosta. Vasen pakara touhuaa pelkästään kävellessä aivan omiaan ja jauhaa joka askeleella kuin pähkinöitä murskaisi. Perseestä kireys jatkuukin sitten joka suuntaan, kunnes koko mies liikkuu kanoottimaisella herkkyydellä. 

Hieroja suositteli vielä lopuksi akupunktiota, joka saattaisi vapauttaa pakaran kouristuksenomaisesta kurimuksestaan. Tässä vaiheessa olenkin valmis vaikka shamaanin kainaloon. Ratkaisun keksivälle palkaksi pähkinämurskaa. 

Kaupittelin joskus töikseni rännejä ja erilaisia katolle asennettavia romppeita jopa ovelta ovelle kulkemalla. Ei sopinut minulle, mutta ei tuntunut sopivan myöskään miesrukalle, joka keskiviikkoaamuna työntyi ovikellooni.

Kauppias puhui ilmeisesti jännityksestä nihkeänä niin nopeasti ja kokonaisia lauseita kuin nälkäänsä niellen, etten saanut myyntiesesittelyksi tarkoitetusta hotkimisesta mitään selvää. Välillä näytti kuin sanojen mukana olisi mennyt alas jotakin isompaakin. 

Jossakin vaiheessa tämä salamalausuja kiskaisi esiin kappaleen kiiltävää metallia ja sommitteli kilkatinta oma-alotteisesti oveni väliin sellaisella tarmolla ja pentumaisella ilolla, että hetken mielijohteesta päätin ostaa Smirrelle uuden lelun. 

Poimin ähinän ja pakkasesta huolimatta uuttuvan irtohien seasta lopulta tärkeimmän. Teräskappale oli jonkinlainen apu murtovarkaita vastaan, joita näillä seutuvin on nähty väijyvän. Veneiden perässä ilmeisesti tulevat, vievät ketjut ja pihoilta jalavat, liukuvat ääneti varjoissa pumpulia hupuissaan, taskut täynnä toisten omaa. 

Noh. Työttömäksi jäämisessä on se hyvä puoli, että kieltäytyminen erilaisista myytävistä asioista on helppoa. Kiitin käynnistä ja pahoittelin, että kaikki rahani kuluvat vinkuleluihin ja linnunsiemeniin. Aamun kahvihetkeni meni piloille, mutta onneksi olin kuitenkin saapunut ovelle ehjillä kalsareilla. 

Tänään päädyinkin yllättäen työhaastatteluun. Mielestäni kaikki meni hyvin, mutta toisaalta pidin myös Kuolematonta onnistuneena. 

Haudatut

Vaikeita ovat ajat kuolemattomille. 

Laululyriikkakisaan vatkaamani viritelmä ei tuonut minulle pikamenestystä uudella alalla. Finalistit ja voittajat julkaistiin ennen viikonloppua, eikä Kuolemattomassa riittänyt elämää edes pistesijoille. Sanoituksia kisassa oli 419, mukana tietysti laulajia ja ammattimaisia lauluntekijöitä, joten menestykseen olisi tarvittu ihme ja messiaaninen ilmestys 

Toiveikkuudesta on vain hylkäyksen verran nolouteen, ja nyt uusin silmin tarkasteltuna Kuolematon aiheuttaa vain näppylällisiä puistatuksia. Punaisin poskin tartuin siis lapioon ja hautasin Kuolemattoman sille soveliaaseen paikkaan takapihani varjoisimpaan nurkkaan, jonne sattumoisin myös Smirre niiaa. 

Amerikoista kulkutaudin ärhäkkyydellä levinnyt krääsänaamarijuhla kiinnosti taas yhtä paljon kuin Iiris Suomelaa testosteronimessuilla. Velhokansan kulttuuriseen omimiseen syyllistyneet noita-asuiset sokeritoukat eivät onneksi päätyneet ovelleni asti keppostelemaan, sillä yleiseen jakoon tarkoitettuja makeisia minulta löytyy vain pääsiäisenä, enkä usko, että muoviluurankomukulat olisivat innostuneet Smirren riistanapeista.

Pyhäinpäivänä en vieläkään pystynyt käymään isän muistolaatalla Kalevankankaalla. Ei siellä ketään ole. Sen sijaan sytytin kynttilät kotonani, ja katosin päiväksi menneeseen aikaan. 

Lähestyvä joulu tuntuu jo ohimoilla, ja litteä kukkaroni ohenee pelkästä mielikuvasta. Mitättömiä olivat murheet vielä muutama vuosi taaksepäin, kun päänvaivaa aiheuttivat vain joulukuusen korkeus ja kinkun paino. 

Miten joulu tänä vuonna järjestetään? Vietänkö aaton yksin vai lasteni kanssa? Kaadanko kuusen nurkkiini huojumaan vai aloitanko täysin uuden koristeluperinteen mehikasvien kanssa? Kiedon tyräkin kultaan, upotan sukkulentin mirhamiin. Perinteiden turvalliseen joukkoon olisi keksittävä jotakin uutta ja tuoretta, sillä entinen on väistämättä poissa.  

En ole kiinnostunut toisten tuloista tai veroista, mutta yksi otsikko kipeytti silmäni. Kohuissa useaan otteeseen raadellun Attendo Suomen toimitusjohtajan miljoonatienestit paljastivat sen, että kyllä kaltoin kohtelu kannattaa. Uutiset aiheesta ovat kuin jostakin toisesta maasta ja ajasta. Aliravitsemusta, vääriä ja salaa syötettyjä lääkkeitä, osa vanhuksista näki ulkoilmaa kerran vuodessa. 

Ilmeisesti tämä loispistiäisen moraalikäsityksen omaava johtaja on haudannut omantuntonsa sinne takapihan juoksuhautaan niin syvälle ja kauan aikaa sitten, ettei kumpikaan muista enää toista. 

Tule vanha luokseni, mätäne ja kuihdu. Midaan kosketus tekee kärsimyksestäkin kultaa.