Ursus opinionis

 En ole eilisen teeren poika, sanoi therian kun itsensä näki. 

Ilta-Sanomien haastattelema Karoliina (nimi muutettu sekoittamaan muut saman reviirin suurpedot), nappasi käpälänsä hunajapurkista ja tunsi sisällään kosketuksen. Tällä kertaa se oli erilainen. Raaka ja eläimellinen, vastustamaton voima kynttä ja karvaa. Kuono, josta ei kieltäydytä. 

Sieluun oli asettunut otso. 

Dualismiin kastautumisesta seurasi välitön loikka modernin ajan mielenterveysongelmaan, jossa liian vahvaksi sallittu tunnetila saa kuvitellun tuntumaan todelta, ja ajatuksesta muodostuu fakta. 

Ulospäin Karoliina näyttää tuiki tavalliselta ihmiseltä, joka päästää reseptit vanhoiksi. Karoliina nostaa kuitenkin heti kissan pöydälle ja sanoo, ettei tämä ole leikkiä. Eläimellisyytensä todistaakseen naaras pyrkii asettumaan karhumaiseen poseeraukseen, kunnes hankala vääntäytyminen luonnottomaan nelinkonttiasentoon puristaa ilmoille pienen narahduksen, joka tässä taloudessa tulee tulkita murinaksi.

Therian on valinta, jonka tekee eläin. Ilman sielunisäkkäitä elävä saattaisi miettiä missä se valinnan tekevä eläin on ihmistä etsiessään? 

Vaaditaanko henkiseen penetraatioon aito kohtaaminen vai onko esimerkiksi karhulla sittenkin tuo uskonnon eläimiltä kieltämä sielu, vapaasti matkustava henki, joka leijuu kuin Karoliinan murahdus huoneilmassa? 

Voisi myös kysyä mitä tämä kansanperinteen totemistinen jumalhahmo hyötyisi ihmiskotelosta, jolla on naamari vapputorilta ja tappihäntä Kaalimadosta? 

Miksi muuten tuon koko elämän muuttavan valinnan tekee pääsääntöisesti komeaturkkinen eläin? Suomalaiseen kansanperinteeseen vahvasti pureutunut karhu tai uljas susi? Minkä takia siihen Grumhilden peiliin ei koskaan ilmesty mato, lisko tai alamittainen kuha? Nilviäinen sielussa, syksy Hukkajoessa. 

Karhun näkeminen aiheuttaa Karoliinassa kihelmöintiä, mutta kyllä sopivaan paikkaan asettunut bakteeri polttelisi vielä enemmän. 

Citykarhuna (Ursus opinionis) eläminen on leppoisaa. Lämmin asunto, Wolt-lähetillä reppu täynnä kuulasta sushia, Nalle-hiutaleita syntisiin iltoihin.

On kuitenkin epäreilua poimia tuntemattoman elämästä vain ne mukavat osa-alueet. Kuukausi haaskalla pitkospuiden tuolla puolen kirkastaisi ullakkovalon nopeammin kuin ehtii tavata sanan haloperidoli. 

Entäpä karhun näkökulma? Näin kulttuurisen omimisen kulta-aikana olisi kohtuullista kysyä onko sallittua varastaa pyöreät korvat ja kaipaus tassumustikoihin. Eikö olisi kohtuullista antaa ääni myös eläimelle, jonka päähänsä pakottaa? 

Käy sisään, luolani olkoon kotisi, kiveni sinunkin kivesi. 

Jätä naamarisi ovelle, fyysiset ja henkiset. 

Olen aito, enkä vain mielesi tuote. Sisällesi en halua, vaikka keväästä en mene takuuseen. 

Täällä elämä on kovaa, ei keksittyä. Käy pahnaksi pitkään yöhön, ikuisen talven iloksi. 

Täällä olet vapaa, mutta vältä poronhoitoalueita syyskuun alusta lokakuun loppuun

Tiedän, ettet viivy. Keksittyä ei jaksa, jos se muuttuu epämukavaksi. Kuunnellaan siis hetki tähtiä, yhdessä yökin soi pehmeämmin.  

Yksin ei Suomessa tarvitse sairastaa. Ystäviä Karoliinallakin on kokonainen parvi. Pienessä asunnossa toverukset istuvat tiukassa kuin sillit suolassa. Muutama juo, paitsi selvä pyy. Poikaystävästä jutussa ei kerrota. Ovatkohan lajien väliset suhteet edes sallittuja? Riittääkö rusakosta runsaaseen eläimeen, se rakkauden kesä kun meni pupu pöksyyn? Onko se etäsuhde, jos talven nukkuu? Taloudellisesti ajateltuna Ähtäri on kalliimpi kuin Tinder. 

Paljon turhia sanoja ja kysymyksiä. Loppujen lopuksi totuus mahtuu yhteen ukrainalaiseen sananlaskuun: korpin munasta voi kuoriutua vain korppi. 

DEI-monimuoto

 Ylen rekryteltta pullistelee, kun Talent Suomesta hylätty massa opetteli lukemaan ja perehtyi DEI-kriteerien sanomaan. Työhaastatteluissa onkin nähty enemmän fantasiahahmoja kuin Comic Con Finland pystyy keräämään.

Vihdoinkin työhaastattelu, jossa ilkeämieliset kysymykset osaamisesta loistavat poissaolollaan. Ei täysiä katseita tyhjällä ansioluettelolla. Ei ahdasta tunnelmaa onttojen päiden kohdatessa. Missä näet itsesi viiden vuoden päästä? Miksi olisit hyvä lisä meidän tiimiimme? Ei sillä ole väliä, olen ehkä monimuotoinen!

Olisiko tässä nyt viimeinkin työpaikka, johon elämänkoulu on minua valmistellut? 

Voisiko haastattelijan säkkituoli oikeasti olla se turvallinen tila istahtaa Länsiväylän kovan asfaltin jälkeen? 

Voisimme vain jutella mukavia ja vaihtaa kokemuksia oikeasta elämästä, kuten meemeistä ja Sanna Marinin käsilaukuista. Kaltoin kohdeltu oli hänkin, liian kauniina tavallisten maailmassa. Edelleen sinun puolellasi, Cartier vain vähän kallistaa. 

Haastattelijan kanssa voisi synkatakin. Tutustuisimme, ystävystyisimme. Olisimme yhdessä erilaisia. Kaksi miestä munasarjoilla muodostaa jo kuplan, jota ilman pronomineja elävä ei helpolla puhkaise.

Yhtäkkiä epäilyksen siemen itää kuin polyamorisen kohtu. 

Riitänkö sittenkään? Jotakin he kuitenkin etsivät, enkä minä ole kuin täpärästi olemassa. Onko monimuotoisuuskoulutus yhdyssana? Täytänkö erilaisuuden kriteerit?

Heterona en kelpaa. Se oli sitä vanhaa Yleä kun vielä kaikki hyväksyttiin. 

Valkoinen mies on vaarallinen kaupungissa ja lähimetsissä.

En keksi yhtäkään uutta kasvia tai hyönteistä, jonka syöminen tai lähikasvatus pelastaisi kaukaisen mantereen. 

En ole millään tavalla uniikki. Se on se perätilassa pysyneen näköinen räppäri, jolla roikkuu aina upea nainen käsivarressaan. 

Eloni on melko tylsähköä. Istun miekkarissa leveästi, mutta silti muutama työläinen pääsee aina läpi. Kaksi tahrittua monumenttia ja TikTok-haaste, se on sitä aktivistin tylsää perusarkea. Onneksi toimeentulotuen maksupäivä on aina täynnä elämää. Dalgona ilman sokeria ja vaahtoa, kiitos! 

 

Myönnettävä se on, tarvitsen etulyöntiaseman. Jotakin ihan uutta. Mielipiteen, jota Paleface ei olisi vielä keksinyt. 

Ehkä päätän kehostani ulokkeen, jota en tunnista omakseni. Vieraana heiluu, vaikka vuosia ollut. 

Olisiko maailmassa vielä vähemmistö, johon samaistua? Sorretun tarvitsisin. En tietenkään voi pukeutua samalla tavalla, perinnekorun esittelystä puhumattakaan. Rukouksia ja ajatuksia lähettäisin, kertalahjoituksen jos vain viikkorahasta jäisi. 

Voih, kunpa maailmalla olisi enemmän terroristeja, joiden huivit trendaisivat!

Olisinpa tummaihoinen, bussipysäkille jätetty kuohittu lesbo, mulkku reiteen teipattuna, Vuokkonen pakosarjassa. Väärinymmärretty ja syrjitty them/they, joka majoittaa Itiksestä peräänsä lähtenyttä kuutta muslimimiestä.

Se olisi jo näky, jolle Li Anderssonkin laukeaisi kuin Vornanen asfaltille.

Ehkä panikoin turhaan. Minulla on hyvä mielikuvitus ja osaan keksiä asioita. Riittihän se Sonya Lindforsillekin, joka laskeutui Bulevardille hellyyttä etsien, koki turvattomuutta ja keksi termin katseväkivalta. Istuu nyt juontajan oikealla puolella selittämässä miksei mikään ole vieläkään hänellä hyvin, ja on sieltä tuleva suomalaisia tuomitsemaan, niin kauan kuin uhriutumisesta palkkaa maksetaan. 

Petra Laiti

Saamelaisten oikeustaistelijana aloittanut Petra Laiti kuplii kuin nuorentuva viini. Happamuudesta kotinsa löytänyt Laiti on haistanut ikioman kieltolakinsa laajentamismahdollisuudet vaatetuksesta ainakin lastenohjelmiin ja taiteeseen. 

Ennen somea maailman Laitit eivät löytäneet toisiaan. Nurisivat vain omilla tahoillaan autuaan tietämättöminä, että jollakin toisellakin on elämän vinyylissä naarmu. 

Ravasivat talonmiehen perässä suu täynnä sättimistä, säleverhon rakosesta voi tarkka silmä löytää useita epäkohtia. 

Säpikkäissä tunturi on liukas ja näkymätön sepeli rouhii ajatuksen rattaita.

Lamavuosina Helibor näytti lukemaa 20, työttömyys vei tulot ja ulosotto talon, mutta luojan kiitos kukaan ei maalannut gáktia tunturimaisemaan. 

Ei ketään kiinnostanut aikuisen ihmisen teatraaliset purkaukset, arki oli tuhtina oikeistakin ongelmista. Känkkäränkkä se vain kävi kylässä, todettiin. 

Halaus herkälle ihmiselle, Nessu turhasta nyyhkivälle. Kyllä se siitä, huomenna on jo parempi päivä.

Sen ajan Laitia ei olisi kuunneltu päivääkään. Lähetä untuvissa kylvetetty parfyymilammas kuraan hukkuvien karsinaan määkimään ruusuveden mietoudesta ja katso montako tykkäystä saat.

Jossakin vaiheessa nämä kerrostalokyttärit ja yleisnyreät heippalappuilijat päivittivät itsensä moderniin aikaan ja löysivät digistä elämästään puuttuvan äänitorven.

Känkkäränkkä karkasi satukirjan sivuilta ja tanssahteli vuosikymmeniä laulajan huulilla, kunnes lopulta löysi sopivan kehon ja astui hengeksi vähemmistön vaatteisiin.

Tässä vihdoin vaikutan, katsokaa mitä saan aikaan! Narisen kuin vanha ovi, ja heikot öljyävät saranoita perässäni. Estän ja valitan, suljen ja siirrän, kuvittelen sen vaikutusvallaksi. 

Minun tunteeni voittaa muiden järjen, ja yritykset huonon tilipäivän pelossa myötäilevät.

Kuunnelkaa joku, olen mielestäni tärkeä! Ylpeänä puin Linnaan sarvilakin, vaikka kaikki näkivät, että otsakyrpää siinä vain piilotettiin.

Laiti luulee nostavansa saamelaisuutta uuteen kukoistukseen, mutta äreä kiima ruostuttaa sanomalta terän. Alkuperäinen asia onkin aikoja sitten peittynyt yhden huomionkipeän valemarttyyrin huutoon, joka kaikuu tuntureilla vain niin kauan kuin joku jaksaa reagoida.

Lopulta Laitin voitot ovat vain silmänlumetta. Pelokkaiden mahdollistamia tekopyhiä erävoittoja, mutta ei se inkkaripäähineen sensurointi lasten leikkejä estä. Taidetta luodaan edelleen, kirjoja kirjoitetaan, matkamuistoja ostetaan. Ihmiset poimivat eri kulttuureista ihailemiaan osia, eikä saamelaisuus, tai Laiti, ole tässä suhteessa pyhä.