Tinder

Eräänä pitkänä yönä päädyimme työkaverini kanssa puhumaan rakkaudesta. Lähtökohdat keskustelulle olivat tietysti täysin erilaiset. Toinen oli 27-vuotias jumalattaren kasvot omaava nuori nainen, toinen 42-vuotias möykky. Jossakin vaiheessa minulta kysyttiin, että yrittäisinkö vielä löytää itselleni naisen ja kuinka aikoisin sen tehdä. 

Yövuoron univelka ja Afroditen katse saivat avautumaan liiankin rehellisesti, joten kerroin tapaavani naisen jäätelökioskilla tai laiturilla. Mahdollisesti eksyisimme samalle pellolle etsimään metallia ja kikattaisimme kuinka pinpointterini sätkii naisen napakorulle.    

Ehkä menen torille ostamaan saunavihtaa. Pohjoistuuli työntää minut torin äärimmäiseen kulmaan, jossa vaatimatonta kojua valaisee kolme välkkyvää lyhtyä. Tiskin takaa vihdan ojentaa kylmästä tai reisiensä sileydestä värisevä nainen, jolla on käsissään paksut, punaiset villatumput. Pipon alta karkailee silmien eteen vaalea hiussuortuva. Korjausliike paljastaa rannekorun, johon on pujotettu valkokultainen Aku Ankan hattu. Toisessa on kuulemma Iineksen rusetti. Hämmennyksissäni pudotan kolikot vihtojen sekaan. Nainen kumartuu auttamaan, mutta kompastuu. Kyllä kauniskin voi olla kömpelö. Otan kiinni. Kiitos. Ei mitään. Oletpa lämmin. Kuutamon valossa kimaltelevat hiukset tuoksuvat metsämansikoille, silmistä näkee kauemmas kuin pitäisi olla mahdollista. Saanko tarjota lämmikkeeksi kahvin tai itseni?

Vastaukselleni naurettiin avoimesti. Saattoi olla myös maininta ”vittu sä oot väsyny jätkä”. 

Ilmeisesti ei siis ole olemassa romanttisten komedioiden tarjoilemia kohtauksia, joissa kaksi yksinäistä kipuilee kalasatamassa kuuta tähyten ja kaislikko keinauttaa sinulle kumppanin. Homma hoidetaan nykyään huomattavasti arkisemmin.  

Moderni ja aikaansa seuraava sinkku on kuulemma netissä. Tuhannet yksinäiset etsivät toisiaan  bussiaikataulujen ja ravintola-arvosteluiden sekamelskasta. Ei kukaan enää kuljeskele kaduilla tai linnantorneissa nuuskimassa hiuksia. Siitä saa vain syytteen ja kopion kuulustelupöytäkirjasta 

Okei. Deitti.net, Suomi24-treffit ja Tinder. Siinä nopeasti mieleen tulevat, Tinder tietysti trion kuuluisin. Pikaisen vilkuilun jälkeen päätin ladata Tinderin ja ainakin selvittää miten homma toimii. 

Houkuttelevaa profiilia varten tarvitsin kasvojeni mäyrämäistä komeutta korostavan valokuvan sekä kuvauksen luonteeni rakastettavuudesta. Päätin lähestyä uutta rakkautta rehellisesti, joten perustin Tinder-tilin ilman omakuvaa ja tekstiä.  

Tinderissä ihminen ja elämä pilkotaan pieniin osiin. Halut ja tahdot mahtuvat hyvin parille riville, inhokit vievät enemmän tilaa. Suositumpaa näyttäisi olevan koko paketin tiivistys kymmeniin emojeihin, ilman turhia sanoja. Lentokone kertoo ehkä mieltymyksestä ilma-aluksiin, juoksuemojin laittaja on kohdannut hiustenhaistelijan. Löysin huomattavan määrän palmuja, hiekkarantoja, aurinkolaseja, nuotteja, polkupyöriä ja varsinkin viinilaseja. Lopulta jos molemmilla on listassaan animoitu vene niin yhteinen soutu voi alkaa. 

Muutaman päivän testini jäi kuvattomaksi ja sanattomaksi. Ainakin toistaiseksi. Näkymättömästä kurkistelusta huolimatta olen saanut jo neljä tykkäystä, enkä ymmärrä miksi. 

En tiedä olisinko vielä edes valmis tapaamaan ketään, mutta ehkä juuri tämä hetki olisikin minulle täydellinen. Elämmehän aikoja kun allergiasta syntynyt aivastus tekee sinusta kulkutautisen ja kunnon yskänpuuska saa naapurit etsimään soihtuja. Pelkuruuden edessä voisin siis aina vedota karanteeniin. Miten muutetaan vitun väsynyt jätkä emojeiksi?

Pariton

Kuvittelin pariutuvani iäksi. Niinkuin joutsenet tai kaivajaliskot. 20 vuotta on toki pitkä aika olla naimisissa, mutta jäi silti hieman vajaaksi tavoitteesta. 

Onnistuimme siinä kuitenkin hyvin, jos viimeiset vuodet pyyhitään puhtaaksi. No, ainakin omasta mielestäni. Kaksi jo melkein aikuista, fiksua lasta siitä syntyi, ja muistoja ihminen täyteen.

Olen viimeksi ollut siis sinkku 20 vuotta sitten, yksin en ole asunut koskaan aikaisemmin. Mitä tässä nyt sitten oikein pitäisi tehdä? En minä tätä osaa, eikä tällaista ole päässyt harjoittelemaankaan.

Erosta on kohta vuosi. Onko se yleisesti hyväksyttyjen sinkkunormien mukaan riittävä aika olla yksin ja odottaa? Odottaa mitä? Tai ketä? Kuka tänne tulisi, peltojen yli olemaan? Onko olemassa joku virallinen aikamääre, jonka jälkeen on soveliasta huomata vastakkaisen sukupuolen kaartuva uuma? 

Päätin aluksi seurata asiassa vaistoani, niinhän ne sorsatkin tekevät. Ilman ajatusta nousevat maasta ja tuntuvat siitä huolimatta löytävän perille. Ongelmia aiheutti kuitenkin sorsia laajemmaksi osoittautunut ajatusmaailma. Olenhan tottunut miettimään asiat halki ja selviksi, mutta tämän kanssa olen liian hämilläni. Myös mielialat vaihtelevat edelleen syvästä masennuksesta läikähteleviin ilon hetkiin, kunnes muistan taas olevani yksin ja ikävä nirhaa päivistä ilon. 

Olen aina ollut se kiltti ja kohtelias mies, joka avaa ovet naisille ja katsoo keskusteltaessa silmiin, vaikka nännit puhkoisivat paitapuseroa. Mutta pärjääkö liialla kiltteydellä sinkkumaailmassa? Muistini mukaan röyhkeät, terska edellä tuikkivat narsistit onnistuivat huomattavasti paremmin naisasioissa jo lukiossa ja poistuivat juhlista kourat täynnä hameenaluslihaa, kun minä seisoin edelleen hattu kourassa oven raossa. Hyvää panoa teille. 

Pitääkö minun siis muuttua joksikin muuksi kuin mitä olen tottunut olemaan? Hakata nahkaan tribaali ja pohkeeseen liekki? Muuntautua väkisin tosimieheksi, joka ottaa kysymättä omansa, kyntää yössä ja naisessa kuin aura, heittää napakupit ja kuivaa loput hiuksiin?

En minä halua yhden yön juttuja. Vai haluanko? En minä sellainen ole. Vai olenko? Helvetti sentään. 

Juttelin viikko sitten ammattiauttajan kanssa ihan muista asioista. Ajauduimme kuitenkin puhumaan myös erostani, jonka johdosta minulle suositeltiin erilaisia miesryhmiä, joissa pääsee vaihtamaan ajatuksia ja partavesisuosituksia. Olen kuitenkin aina ollut erittäin huono ryhmäkeskustelija, joten ajatus on liian vieras.

Mitä siellä sitten edes puhuttaisiin? Ei minulla ole mitään sanottavaa laakereista tai moniurahihnoista. Enkä minä oikeastaan miehiä haluaisi nähdäkään, hyvä kun itseäni siedän. Naisen haluaisin. Ihan juttuseuraksi, ystäväksi. Jos edes postilaatikolla nähtäisiin, metrin päästä moikkaisin. Saisin sitten vielä joskus mennä nukkumaan hymy huulillani ja peitto toiveikkaasti tötteröllä, herätä keskellä yötä, ajaa toisen luokse ja jäädä ovella sanattomaksi. Ehkä vielä joskus, seuraavassa elämässä. Säälittävää, tiedän. 

Miten tämä siis toimii? Ketä saan katsoa ja minne? Saanko puhua tuntemattomille vai luulevatko ne heti, että vain kamppaan ja keihästän kiimassani farkkujen läpi? Saako aviossa oleville vitsailla, vai onko se muiden mielestä sopimatonta flirttailua? Miten pärjään minihamekaudella, kun lanteet nykivät jo paljaan reiden nähdessäni? Onko se aistittavissa, että tylsän keskustelun sijaan haluaisin vain taivuttaa naisen hellään otteeseeni ja vinguttaa kuin kottaraista? 

Tiedän jotakin avaruudesta, muistan maat ja mantereet, mutta en tiedä mikä itse olen. Aion kuitenkin ottaa siitä selvän

Janne vaan

Osallistuin tapahtumaan, jossa ”työntekijät ja työnantajat kohtaavat”. Paikalla oli kuulemani mukaan useita teollisuuspuolen työnantajia, joilla on juuri nyt halu ja tarmo palkata kaltaiseni moniosaajaksi liukunut yhden taidon ihme. Riensin siis paikalle esittäytymään, tumput täynnä ylisanoja luonteeni notkeudesta. 

Tapahtuman kestoksi oli merkitty kaksi tuntia. Mainiota! Yleensä ihmiset saavat minusta tarpeekseen kuudessa minuutissa, joten aika riittäisi merkittävänkin vaikutuksen tekemiseen. 

Etukäteen ajattelin, että pahin pelkoni, ja ainoa esteeni suoralle rekrytoinnille, olisivat vain kokeneemmat osallistujat. Nuo rehvakkaalla kilpailuvietillä ja taskujyrsimillä varustautuneet koneistajat. Kunnioitusta kokemuksellaan ja rasvahaalareillaan herättävät vanhat mestarit, jotka syntyivät Kuusvooninkisen kiviseen nurkkaan pyllistämällä, valuivat sitten pelkkänä litkuna lattialla sylinterit mielessään. Prässäsivät tutit ruosteessa kaveriporukassa, jossa James Finlayson oli Janne vaan. En minä sellaista kokemusta vastaan voisi kilpailla. 

Auditorioon istahti kaksi kourallista kuulijoita, joista yksi osoitti sorvissa kiertyneen mielensä puppua äimistelemällä tilaisuuden vetäjälle puhelimessaan jumittavaa tekstiviestiä. Kun vielä toinen ylijyrisi jotakin sähköpostiosoitteiden poikkeuksellisen isoista alkukirjaimista, tunsin mahdollisuuksieni kasvavan. 

Paskapuhetta, kihahtaisi ministeri Li. Homma kutistui kuin hankeen työntyneellä. Työnantajapuolelta paikalle oli sipsutellut kaksi vuokratyöfirman sanansaattajaa, joista ensimmäinen puhui jonkinlaisesta putkitusammattilaisen suunnitteluprojektista Turussa ja sairaanhoitajan pestistä Porvoossa, toinen veti perusmuotoisen infosetin omasta firmastaan. Esittelyvideon ääniä ei saatu kuulumaan, joten koko kahden tunnin paletti pyöriteltiin kasaan 40 minuutissa. Siitä sitten vain Punjabin kautta kotiin valmistautumaan seuraavan päivän tapaamiseen koutsini kanssa, jolla oli huolestuttavia uutisia. 

Ohimenevää

Se oli penkkaripäivä. Pitkästä aikaa sellainen kylmä pakkashetki, jolloin tarhojen pihoihin sijoitetut metallitolpat muuttuvat ansoiksi kieli edellä kulkeville. Pujottelin Metson viereen parkkiin Tampereen seitsemänsadan tietyömaan halki. Silloin näin sen ensimmäisen kerran. Matalalla, mutta kuitenkin. Killitin hölmistyneenä suoraan kohti, silmistä valuva vesi jäätyi hileeksi ripsiin

 Hämeenpuisto valikoitui penkkariajojen tapahtumapaikaksi, koska perinteiset paikat on ratikan kunniaksi murennettu mannerlaattoihin saakka. Poika koteloitui juuri dinosauruksen sisään Särkänniemen parkkipaikalla, kun jotakin jo unohtamaani käväisi poskillani. Kosketus oli vielä niin varovainen, että pienikin tuulenvire sai epäilemään tapahtunutta. Hurrasin pojalle, keräsin 2,6 kg penkkarikarkkeja ja unohdin koko homman. 

Onneksi pää muistaa minkä iho tuntee. Ottaisinkin sinusta vastaan kaiken mitä annetaan. Edes ne lyhyimmät hetket, oltaisiin vain, ei kerrota muille. Mitään ei tarvitsisi sanoa, jos edes näkisin. Pilvien pienistä rakosista, metsän takaa, kadun toiselta puolen. Kädestä kiinni, päiväksi ja yöksi, hiukset silmiltä niin routa sulaa. Lämmitä piha jossa minulla on nyt grilli. Kaiken riisun kun lähemmäs käyt, mökillä sitten, juhannuksena. 

Aurinko lämmitti ensimmäisen kerran puoleen vuoteen. Poskipäissä käväisi, mutta syvemmälle pääsi. Lyhyestä valonhetkestä innostuneena muistin kevään ja kesän ja pirtin natisevat lankut. Helmikuussa on typerää miettiä kevättä, pettymyksiä on varmasti luvassa, mutta siitä huolimatta kävin läpi vanhat loma- ja mökkikuvat. Jämähdin tietysti Sardinian Algheroon ja Stintinon uimarannalle, mutta varsinkin Key Westiin ja sen erilaisille kaduille. Tampereeseen tottuneelle paikka oli niin unohtumaton, että haluaisin esitellä sen lapsille. Paljon on asioita, jotka olisi vain pakko unohtaa

Palasia

Uusi kirjani on kuluva talvi. Ensin odottelen jotakin tapahtuvaksi, lopulta rysähtää, mutta kahden päivän päästä koko kertynyt hanki vettyy ja lorisee unohduksiin. 

Odotin tekstini aloittamista kuin ensimmäistä pakkasyötä. Olosuhteet olivat kohdillaan, taivas kirkas ja ajatus pilvetön. Kyllä se sieltä tulisi kun tiukasti tuijottaisin, lukisin hieman, niin kirjaimet saapuisivat. Siitä hetkestä on nyt kolme kuukautta. 

Olen sykähdellyt samaan tahtiin päättämättömän talven kanssa. Ensimmäisten lumipyryjen aikaan pääsuunnitelma tuiskahti paperille, hahmot saivat nimiä ja pisamia hassuihin paikkoihin. Päätin ajan ja paikan, elävät ja kuolevat, kunnes seuraavilla vesisateilla kumitin koko moskan ja päätin uudelleen. Naurettavaa nyhjäystä. 

Tarina tuntuu aina liian vähäiseltä, vaikka siitä saisi pojan mukaan sivuja jo vuosiksi eteenpäin. Lisäideoita kyllä syntyy tiuhemmin kuin uusia suomalaisia, ja niitä tulokkaita sitten yritän liimailla jo olemassaolevaan tarinan aihioon. Tälläkin hetkellä mietin vain tulevia kiemuroita, jotka sijoittuisivat ehkä sivuille 200-300, enkä uskalla edetä itse alun kirjoittamisessa. Kyllähän nyt on pakkasta, mutta loska siitä kuitenkin tulee. 

Päätin kirjoittaa tarinaa osissa. Puserran tekstiksi niitä palasia, jotka ovat päässäni selviä ja valmiita. Pari lausetta pohjaksi, sivullinen takaumia ja kaksi tulevaa. Kaiken väliin roteva ennustus ja hilpeä vitsi, yksi rakkaudenkaipuinen impi tuijottamaan nuotioon. 

No eihän siitäkään mitään valmista tullut. Palapelimaisuus tuntui vain sekoittavan ajatuksia entisestään, kuin kasaisi Ikean hyllykköä, joka edistyessään saa sohvamaisia piirteitä. Millä hemmetillä näitä isompia kokonaisuuksia oikein hallitaan? 

Päätin palata alkulähteille katsomaan auttaisiko Kettu metsään eksynyttä. Ei minulla ollut vastaavia ongelmia Metsän kutsun kanssa. Ainakaan tässä mittakaavassa. Elämäänsä tyytymätön elukka piti saatella perille, ujuttaa väliin seikkailua ja jännitystä, pelleillä samalla hauskojen eläinten kanssa, ja tehdä se kaikki rikkaalla kielellä, joka miellyttäisi itseäni. 

Vanhat blogitekstini kuitenkin paljastavat, että aika on kullittanut muistoja. Ketun kanssa oli välillä suuriakin ongelmia, joiden kanssa painin viikkotolkulla. Kirjoitin, kummasin ja kirjoitin uudelleen, kunnes lopulta pääsin perille ja olin tyytyväinen. 

Jotenkin olen odottanut, että teksti syntyisi helpommin. Ilman pakkoa ja puserrusta, suorana jatkumona Ketusta. Itsestään tulisi illan kanssa, asettuisi paperille kauniisti ja selkeiksi sanoiksi ja minä katselisin sivusta, paahtaisin maissia ja nöppisin sokeria. No, ei edellisestä tarinasta ole mitään hyötyä tämän seuraavan kanssa. Alusta se on aloitettava, upotettava itsensä tarinan sisälle, päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi. Muistan sen olleen raskasta, mutta palkitsevaa, tarinan uskottavuuden kannalta pakollista. Jos minä elän sen, niin muutkin pystyvät aikanaan samaan

Koutsi

Erilainen, ei yksinäinen. Etukäteen pelkäämäni joulu helkkyi lopulta oikein mukavasti. Vatsat vetivät sen mitä kädet työnsivät, lahjoja oli taloudelliseen tilanteeseen nähden kuin hallituksella avustajia. Kuusi joi kaksi jalallista vettä päivässä, mutta ilmeisesti olin taltuttanut olohuoneeseeni näreikön innokkaimman itsensäpaljastajan, sillä neulaset ropisivat pelkästä katseesta. Uusi vuosi käynnistyi komealla padalla ja jalkkiskentän kännistä räyhähenkeä väistellen. Nyt vain kohti juhannusta. 

Avaan sälkkärit ja päästän valon ulos. Pitkälle ei kattolamppuni haalea keila yllä, musta aamu nielaisee ohuen yrityksen jo ennen patiota. Jokainen päivä näyttää aivan samalta, vain sateen paksuus vaihtelee. Aikaisemmin niin suosittu lintulautani pyörii puhurin käsittelyssä tyhjänä kuin Särkänniemen Hoijakka talvikaudella. Erehdyin nimittäin vaihtamaan siemensekoitusta ja poistin harakkalauman vauhkoonnuttaneet pähkinäpalaset. Virheliikkeestäni suuttuivat niin isot kuin pienemmätkin livertimet. Siellä ne nyt tuittivat lähipuissa, naamioivat murinansa liverrykseksi. 

Juuri ennen joulua sain puhelun työkkäristä. Haluaisivat nimetä minulle oman työllistymisvalmentajan, jonka kanssa käytäisiin läpi omat vahvuudet ja heikkoudet ja muut kehon epämuodostumat. Siitä tiedosta koutsi sitten taikoo minulle sopivan tulevaisuuden. 

Ylisanoin kaupiteltu valmentaja onkin melkoinen tapaus. Hänellä saattaa kuulemma olla sisäpiirin tietoa tulevista työpaikoista, tuttuja tehtaissa ja kavereita kellareissa, kyky purra jo pelkillä ikenillä. Ehkä jopa voima saada minut viihtymään työssäni edellistä työpaikkaani pidempään. Hihitin soittajalle ääneen, että hänelläkö on kyky estää jättiyritysten yt-neuvottelut, melkoinen taikuri. Hihittelyni ei soittajaan tarttunut. Tarve ulkoistaa työnhakuni ylitti järjen sanat. 

Miksi häntä ei noilla kyvyillä lähetettäisi useammallekin työpaikalle? Tämä taikaympyrässä siitetty nyky-Hekate olisi paketoinut Postin ongelmat yhdessä iltapäivässä. Kuka kertoisi Iskulle, että vapaana on henkevä maagi, joka sihisee kumipuun kotimaiseksi koivuksi? Kuka viestisi OP:n lisäirtisanomisia suunnittelevalle johtoryhmälle voimakoipisesta wiccasta, joka valuu konttoreissa lämpimänä kuin täkki, liruu mannana korviin, palvelumaksuna pankkikorteille? 

Siellä se loistaisi apunani johtokunnan kokouksissa lailla Gandalfin sauvan, suojaisi minua ja muita pois potkittavia. Istuisi keskellä tammipöytää täyslootuksessa ja julistaisi nilkat kireinä: Minä olen valmentaja, sinun valmentajasi. Minulla on valta ja voima kuin silakkaliikkeellä ja kaikki se materiaali, jonka itsestäsi olet kertonut. Sinä olet voimavara, osa huipputiimiä, pölkky tikkujen sekamelskassa. Minulla on suhteita ja serkku Kalevassa, eikä sinua irtisanota. 

Lopulta uuden vuoden hengessä vastasin sovittelevasti, etten usko valmentajasta olevan mitään haittaa, mutta en kyllä hyötyäkään. Ensimmäinen tapaaminen on viikon päästä. 

Elämän moniottelijat

Moni voisi alkaa moniosaajaksi. Ainakin Eero Lehden mielestä, jonka latvustossa humisee jo myöhäinen syksy. 

Lehti opastaa, että mahdollisesta palkanalennuksesta kärsivät Postin työntekijät voisivat paikata tulevaa rahavajettaan tekemällä kaikkea ja enemmän. Ratkaisu nöyryyttävän pienen palkan tuomiin haasteisiin on niin nerokas, että mikäli Lehti olisi elänyt antiikin Kreikassa, oppikirjat kertoisivat seitsemän sijaan kahdeksasta viisaasta miehestä. 

Lehden ratkaisumallissa sama työntekijä voisi jakaa aamun postit ja vaihtaa sitten sujuvasti paketeista pikkulapsiin. Siellähän ne kuitenkin jo odottavat valmiiksi topattuina pihateillä tai jokeltavat lapaset räässä pientareilla. Helppo ne on siitä kerätä kyytiin. 

Kouluilta ja päiväkodeilta elämän kiertokulku ohjaakin sitten luontevasti vanhusten tykö. Sama työntekijä toimii ikäihmisten lähettinä ja kokkina, annostelee nitrot ja parasetamolit, pistääkin, jos luvat ovat kunnossa tai sitten pari kertaa salaa, leikkaa lumet ja kolaa nurmikot, ihan miten päin tahansa onnistuu. Ränneissä on aina lehtiä ja hylättyjä lintuja, murenevan maailman jätettä joka tukkii ja haisee. 

Päivän päätteeksi lajitellaan sitten seuraavan aamun varhaisjakelun postit ja aloitetaan kierto uudelleen.

Miksi lopettaa tuohon, yö on yllättävän pitkä kun sen ajoissa aloittaa. 

Vanhalla autolla ei saa nykyään ajaa, koska Kiina suunnittelee kasvattavansa hiilivoimalakapasiteettiaan 30:llä prosentilla vuoteen 2030 mennessä, mutta onneksi Tampereen liityntäparkeista on vain keskipitkä kävelymatka keskustaan. Puolikkailla askeleilla ja pintahengityksellä hiilijalanjäljen saa pysymään hyväksyttävällä tasolla koko matkan, mutta lihaa ei saa tehdä mieli. 

Kaupungin keskustassa öinen vastaantulija on usein vain toinen alan ammattilaiseksi tähyävä moniottelija tai humalainen. Jälkimmäisen erottaa jo kaukaa keinumaisesta ja korjausliikkeitä korostavasta askelluksesta, mutta hämärä saattaa aiheuttaa sekaannuksia. Humalaiset ovat yleensä lupsakoita, paitsi vegaanit, mutta onneksi vegaani ilmoittaa vakaumuksestaan jo hyvän matkan päästä. 

Sama työntekijä voi kiskoa liikkeelle paikalleen jämähtäneet, olla tukena ja turvana taksikuskien tapellessa. Varsinkin pikkujouluaikaan lukemattomat eri sukupuolet ja kauriit liikuskelevat avoimin mielin, uusi rakkaus saattaa voida pahoin heti seuraavassa korttelissa.

Varjot myös silottelevat vajaanaamaisen valuvirheet. Silloin sanat ratkaisevat. Runoilijan silkkiset riimit sitovat yksinäiset sydämet yhteen, ihmisestä tulee toiselle oma. Huulet kohtaavat, kohmeiset sormet sivelevät niskaa, kulkevat rohkeasti selkää myöten. Käsi puristaa sitä mitä sydän haluaa, ja pian koko maailma värisee, eikä pimeydellä ole enää merkitystä.  

Kotimatka takaisin taajamaan kulkee muuttuvan maaseudun halki. Matka on pitkä, mutta ajatuksella kun astuu niin arvopohjalla on aikaa kehittyä. Sama työntekijä voi nakuttaa rasteja Kauppiin, kerätä ja kantaa ja mättäästä juoda, kirmata yli oman tarpeen. Voi maata syöttinä, metsät ovat ansoja täynnä, sylittää vaihtolämpöiset vaikeimman yli. Kuun varovaisessa valossa löytäjä saa pitää.

Lehmät kannattaa lypsää pimeässä, jotta nykyajan utarevastaiset eivät pahastu luontokappaleen sopimattomasta koskettelusta. Sama työntekijä höylää aidat ja tuoreet lesket, nostaa elämänpyörästä pudonneet, puhuu vain hyvää hyönteisistä. 

Lopulta pitkä yö taittuu. Kalpea aamu ei tuo moniottelijalle toivoa paremmasta, mutta tässä mallissa elämä lasketaan tuottavuuden ja kannattavuuden mukaan. New York on kaupunki, joka ei koskaan nuku, miksi suomalaisen työntekijän pitäisi.