keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Janne vaan




Osallistuin tapahtumaan, jossa ”työntekijät ja työnantajat kohtaavat”. Paikalla oli kuulemani mukaan useita teollisuuspuolen työnantajia, joilla on juuri nyt halu ja tarmo palkata kaltaiseni moniosaajaksi liukunut yhden taidon ihme. Riensin siis paikalle esittäytymään, tumput täynnä ylisanoja luonteeni notkeudesta. 

Tapahtuman kestoksi oli merkitty kaksi tuntia. Mainiota! Yleensä ihmiset saavat minusta tarpeekseen kuudessa minuutissa, joten aika riittäisi merkittävänkin vaikutuksen tekemiseen. 

Etukäteen ajattelin, että pahin pelkoni, ja ainoa esteeni suoralle rekrytoinnille, olisivat vain kokeneemmat osallistujat. Nuo rehvakkaalla kilpailuvietillä ja taskujyrsimillä varustautuneet koneistajat. Kunnioitusta kokemuksellaan ja rasvahaalareillaan herättävät vanhat mestarit, jotka syntyivät Kuusvooninkisen kiviseen nurkkaan pyllistämällä, valuivat sitten pelkkänä litkuna lattialla sylinterit mielessään. Prässäsivät tutit ruosteessa kaveriporukassa, jossa James Finlayson oli Janne vaan. En minä sellaista kokemusta vastaan voisi kilpailla. 

Auditorioon istahti kaksi kourallista kuulijoita, joista yksi osoitti sorvissa kiertyneen mielensä puppua äimistelemällä tilaisuuden vetäjälle puhelimessaan jumittavaa tekstiviestiä. Kun vielä toinen ylijyrisi jotakin sähköpostiosoitteiden poikkeuksellisen isoista alkukirjaimista, tunsin mahdollisuuksieni kasvavan. 

Paskapuhetta, kihahtaisi ministeri Li. Homma kutistui kuin hankeen työntyneellä. Työnantajapuolelta paikalle oli sipsutellut kaksi vuokratyöfirman sanansaattajaa, joista ensimmäinen puhui jonkinlaisesta putkitusammattilaisen suunnitteluprojektista Turussa ja sairaanhoitajan pestistä Porvoossa, toinen veti perusmuotoisen infosetin omasta firmastaan. Esittelyvideon ääniä ei saatu kuulumaan, joten koko kahden tunnin paletti pyöriteltiin kasaan 40 minuutissa. Siitä sitten vain Punjabin kautta kotiin valmistautumaan seuraavan päivän tapaamiseen koutsini kanssa, jolla oli huolestuttavia uutisia. 

torstai 20. helmikuuta 2020

Ohimenevää

Se oli penkkaripäivä. Pitkästä aikaa sellainen kylmä pakkashetki, jolloin tarhojen pihoihin sijoitetut metallitolpat muuttuvat ansoiksi kieli edellä kulkeville. Pujottelin Metson viereen parkkiin Tampereen seitsemänsadan tietyömaan halki. Silloin näin sen ensimmäisen kerran. Matalalla, mutta kuitenkin. Killitin hölmistyneenä suoraan kohti, silmistä valuva vesi jäätyi hileeksi ripsiin

 Hämeenpuisto valikoitui penkkariajojen tapahtumapaikaksi, koska perinteiset paikat on ratikan kunniaksi murennettu mannerlaattoihin saakka. Poika koteloitui juuri dinosauruksen sisään Särkänniemen parkkipaikalla, kun jotakin jo unohtamaani käväisi poskillani. Kosketus oli vielä niin varovainen, että pienikin tuulenvire sai epäilemään tapahtunutta. Hurrasin pojalle, keräsin 2,6 kg penkkarikarkkeja ja unohdin koko homman. 

Onneksi pää muistaa minkä iho tuntee. Ottaisinkin sinusta vastaan kaiken mitä annetaan. Edes ne lyhyimmät hetket, oltaisiin vain, ei kerrota muille. Mitään ei tarvitsisi sanoa, jos edes näkisin. Pilvien pienistä rakosista, metsän takaa, kadun toiselta puolen. Kädestä kiinni, päiväksi ja yöksi, hiukset silmiltä niin routa sulaa. Lämmitä piha jossa minulla on nyt grilli. Kaiken riisun kun lähemmäs käyt, mökillä sitten, juhannuksena. 

Aurinko lämmitti ensimmäisen kerran puoleen vuoteen. Poskipäissä käväisi, mutta syvemmälle pääsi. Lyhyestä valonhetkestä innostuneena muistin kevään ja kesän ja pirtin natisevat lankut. Helmikuussa on typerää miettiä kevättä, pettymyksiä on varmasti luvassa, mutta siitä huolimatta kävin läpi vanhat loma- ja mökkikuvat. Jämähdin tietysti Sardinian Algheroon ja Stintinon uimarannalle, mutta varsinkin Key Westiin ja sen erilaisille kaduille. Tampereeseen tottuneelle paikka oli niin unohtumaton, että haluaisin esitellä sen lapsille. Paljon on asioita, jotka olisi vain pakko unohtaa

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Palasia

Uusi kirjani on kuluva talvi. Ensin odottelen jotakin tapahtuvaksi, lopulta rysähtää, mutta kahden päivän päästä koko kertynyt hanki vettyy ja lorisee unohduksiin. 

Odotin tekstini aloittamista kuin ensimmäistä pakkasyötä. Olosuhteet olivat kohdillaan, taivas kirkas ja ajatus pilvetön. Kyllä se sieltä tulisi kun tiukasti tuijottaisin, lukisin hieman, niin kirjaimet saapuisivat. Siitä hetkestä on nyt kolme kuukautta. 
Olen sykähdellyt samaan tahtiin päättämättömän talven kanssa. Ensimmäisten lumipyryjen aikaan pääsuunnitelma tuiskahti paperille, hahmot saivat nimiä ja pisamia hassuihin paikkoihin. Päätin ajan ja paikan, elävät ja kuolevat, kunnes seuraavilla vesisateilla kumitin koko moskan ja päätin uudelleen. Naurettavaa nyhjäystä. 

Tarina tuntuu aina liian vähäiseltä, vaikka siitä saisi pojan mukaan sivuja jo vuosiksi eteenpäin. Lisäideoita kyllä syntyy tiuhemmin kuin uusia suomalaisia, ja niitä tulokkaita sitten yritän liimailla jo olemassaolevaan tarinan aihioon. Tälläkin hetkellä mietin vain tulevia kiemuroita, jotka sijoittuisivat ehkä sivuille 200-300, enkä uskalla edetä itse alun kirjoittamisessa. Kyllähän nyt on pakkasta, mutta loska siitä kuitenkin tulee. 

Päätin kirjoittaa tarinaa osissa. Puserran tekstiksi niitä palasia, jotka ovat päässäni selviä ja valmiita. Pari lausetta pohjaksi, sivullinen takaumia ja kaksi tulevaa. Kaiken väliin roteva ennustus ja hilpeä vitsi, yksi rakkaudenkaipuinen impi tuijottamaan nuotioon. 
No eihän siitäkään mitään valmista tullut. Palapelimaisuus tuntui vain sekoittavan ajatuksia entisestään, kuin kasaisi Ikean hyllykköä, joka edistyessään saa sohvamaisia piirteitä. Millä hemmetillä näitä isompia kokonaisuuksia oikein hallitaan? 

Päätin palata alkulähteille katsomaan auttaisiko Kettu metsään eksynyttä. Ei minulla ollut vastaavia ongelmia Metsän kutsun kanssa. Ainakaan tässä mittakaavassa. Elämäänsä tyytymätön elukka piti saatella perille, ujuttaa väliin seikkailua ja jännitystä, pelleillä samalla hauskojen eläinten kanssa, ja tehdä se kaikki rikkaalla kielellä, joka miellyttäisi itseäni. 
Vanhat blogitekstini kuitenkin paljastavat, että aika on kullittanut muistoja. Ketun kanssa oli välillä suuriakin ongelmia, joiden kanssa painin viikkotolkulla. Kirjoitin, kummasin ja kirjoitin uudelleen, kunnes lopulta pääsin perille ja olin tyytyväinen. 


Jotenkin olen odottanut, että teksti syntyisi helpommin. Ilman pakkoa ja puserrusta, suorana jatkumona Ketusta. Itsestään tulisi illan kanssa, asettuisi paperille kauniisti ja selkeiksi sanoiksi ja minä katselisin sivusta, paahtaisin maissia ja nöppisin sokeria. No, ei edellisestä tarinasta ole mitään hyötyä tämän seuraavan kanssa. Alusta se on aloitettava, upotettava itsensä tarinan sisälle, päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi. Muistan sen olleen raskasta, mutta palkitsevaa, tarinan uskottavuuden kannalta pakollista. Jos minä elän sen, niin muutkin pystyvät aikanaan samaan

perjantai 10. tammikuuta 2020

Koutsi


Erilainen, ei yksinäinen. Etukäteen pelkäämäni joulu helkkyi lopulta oikein mukavasti. Vatsat vetivät sen mitä kädet työnsivät, lahjoja oli taloudelliseen tilanteeseen nähden kuin hallituksella avustajia. Kuusi joi kaksi jalallista vettä päivässä, mutta ilmeisesti olin taltuttanut olohuoneeseeni näreikön innokkaimman itsensäpaljastajan, sillä neulaset ropisivat pelkästä katseesta. Uusi vuosi käynnistyi komealla padalla ja jalkkiskentän kännistä räyhähenkeä väistellen. Nyt vain kohti juhannusta. 

Avaan sälkkärit ja päästän valon ulos. Pitkälle ei kattolamppuni haalea keila yllä, musta aamu nielaisee ohuen yrityksen jo ennen patiota. Jokainen päivä näyttää aivan samalta, vain sateen paksuus vaihtelee. Aikaisemmin niin suosittu lintulautani pyörii puhurin käsittelyssä tyhjänä kuin Särkänniemen Hoijakka talvikaudella. Erehdyin nimittäin vaihtamaan siemensekoitusta ja poistin harakkalauman vauhkoonnuttaneet pähkinäpalaset. Virheliikkeestäni suuttuivat niin isot kuin pienemmätkin livertimet. Siellä ne nyt tuittivat lähipuissa, naamioivat murinansa liverrykseksi. 

Juuri ennen joulua sain puhelun työkkäristä. Haluaisivat nimetä minulle oman työllistymisvalmentajan, jonka kanssa käytäisiin läpi omat vahvuudet ja heikkoudet ja muut kehon epämuodostumat. Siitä tiedosta koutsi sitten taikoo minulle sopivan tulevaisuuden. 

Ylisanoin kaupiteltu valmentaja onkin melkoinen tapaus. Hänellä saattaa kuulemma olla sisäpiirin tietoa tulevista työpaikoista, tuttuja tehtaissa ja kavereita kellareissa, kyky purra jo pelkillä ikenillä. Ehkä jopa voima saada minut viihtymään työssäni edellistä työpaikkaani pidempään. Hihitin soittajalle ääneen, että hänelläkö on kyky estää jättiyritysten yt-neuvottelut, melkoinen taikuri. Hihittelyni ei soittajaan tarttunut. Tarve ulkoistaa työnhakuni ylitti järjen sanat. 

Miksi häntä ei noilla kyvyillä lähetettäisi useammallekin työpaikalle? Tämä taikaympyrässä siitetty nyky-Hekate olisi paketoinut Postin ongelmat yhdessä iltapäivässä. Kuka kertoisi Iskulle, että vapaana on henkevä maagi, joka sihisee kumipuun kotimaiseksi koivuksi? Kuka viestisi OP:n lisäirtisanomisia suunnittelevalle johtoryhmälle voimakoipisesta wiccasta, joka valuu konttoreissa lämpimänä kuin täkki, liruu mannana korviin, palvelumaksuna pankkikorteille? 
Siellä se loistaisi apunani johtokunnan kokouksissa lailla Gandalfin sauvan, suojaisi minua ja muita pois potkittavia. Istuisi keskellä tammipöytää täyslootuksessa ja julistaisi nilkat kireinä: Minä olen valmentaja, sinun valmentajasi. Minulla on valta ja voima kuin silakkaliikkeellä ja kaikki se materiaali, jonka itsestäsi olet kertonut. Sinä olet voimavara, osa huipputiimiä, pölkky tikkujen sekamelskassa. Minulla on suhteita ja serkku Kalevassa, eikä sinua irtisanota. 

Lopulta uuden vuoden hengessä vastasin sovittelevasti, etten usko valmentajasta olevan mitään haittaa, mutta en kyllä hyötyäkään. Ensimmäinen tapaaminen on viikon päästä. 

maanantai 18. marraskuuta 2019

Elämän moniottelijat

Moni voisi alkaa moniosaajaksi. Ainakin Eero Lehden mielestä, jonka latvustossa humisee jo myöhäinen syksy. 

Lehti opastaa, että mahdollisesta palkanalennuksesta kärsivät Postin työntekijät voisivat paikata tulevaa rahavajettaan tekemällä kaikkea ja enemmän. Ratkaisu nöyryyttävän pienen palkan tuomiin haasteisiin on niin nerokas, että mikäli Lehti olisi elänyt antiikin Kreikassa, oppikirjat kertoisivat seitsemän sijaan kahdeksasta viisaasta miehestä. 

Lehden ratkaisumallissa sama työntekijä voisi jakaa aamun postit ja vaihtaa sitten sujuvasti paketeista pikkulapsiin. Siellähän ne kuitenkin jo odottavat valmiiksi topattuina pihateillä tai jokeltavat lapaset räässä pientareilla. Helppo ne on siitä kerätä kyytiin. 
Kouluilta ja päiväkodeilta elämän kiertokulku ohjaakin sitten luontevasti vanhusten tykö. Sama työntekijä toimii ikäihmisten lähettinä ja kokkina, annostelee nitrot ja parasetamolit, pistääkin, jos luvat ovat kunnossa tai sitten pari kertaa salaa, leikkaa lumet ja kolaa nurmikot, ihan miten päin tahansa onnistuu. Ränneissä on aina lehtiä ja hylättyjä lintuja, murenevan maailman jätettä joka tukkii ja haisee. 
Päivän päätteeksi lajitellaan sitten seuraavan aamun varhaisjakelun postit ja aloitetaan kierto uudelleen.

Miksi lopettaa tuohon, yö on yllättävän pitkä kun sen ajoissa aloittaa. 

Vanhalla autolla ei saa nykyään ajaa, koska Kiina suunnittelee kasvattavansa hiilivoimalakapasiteettiaan 30:llä prosentilla vuoteen 2030 mennessä, mutta onneksi Tampereen liityntäparkeista on vain keskipitkä kävelymatka keskustaan. Puolikkailla askeleilla ja pintahengityksellä hiilijalanjäljen saa pysymään hyväksyttävällä tasolla koko matkan, mutta lihaa ei saa tehdä mieli. 

Kaupungin keskustassa öinen vastaantulija on usein vain toinen alan ammattilaiseksi tähyävä moniottelija tai humalainen. Jälkimmäisen erottaa jo kaukaa keinumaisesta ja korjausliikkeitä korostavasta askelluksesta, mutta hämärä saattaa aiheuttaa sekaannuksia. Humalaiset ovat yleensä lupsakoita, paitsi vegaanit, mutta onneksi vegaani ilmoittaa vakaumuksestaan jo hyvän matkan päästä. 

Sama työntekijä voi kiskoa liikkeelle paikalleen jämähtäneet, olla tukena ja turvana taksikuskien tapellessa. Varsinkin pikkujouluaikaan lukemattomat eri sukupuolet ja kauriit liikuskelevat avoimin mielin, uusi rakkaus saattaa voida pahoin heti seuraavassa korttelissa.
Varjot myös silottelevat vajaanaamaisen valuvirheet. Silloin sanat ratkaisevat. Runoilijan silkkiset riimit sitovat yksinäiset sydämet yhteen, ihmisestä tulee toiselle oma. Huulet kohtaavat, kohmeiset sormet sivelevät niskaa, kulkevat rohkeasti selkää myöten. Käsi puristaa sitä mitä sydän haluaa, ja pian koko maailma värisee, eikä pimeydellä ole enää merkitystä.  

Kotimatka takaisin taajamaan kulkee muuttuvan maaseudun halki. Matka on pitkä, mutta ajatuksella kun astuu niin arvopohjalla on aikaa kehittyä. Sama työntekijä voi nakuttaa rasteja Kauppiin, kerätä ja kantaa ja mättäästä juoda, kirmata yli oman tarpeen. Voi maata syöttinä, metsät ovat ansoja täynnä, sylittää vaihtolämpöiset vaikeimman yli. Kuun varovaisessa valossa löytäjä saa pitää.
Lehmät kannattaa lypsää pimeässä, jotta nykyajan utarevastaiset eivät pahastu luontokappaleen sopimattomasta koskettelusta. Sama työntekijä höylää aidat ja tuoreet lesket, nostaa elämänpyörästä pudonneet, puhuu vain hyvää hyönteisistä. 


Lopulta pitkä yö taittuu. Kalpea aamu ei tuo moniottelijalle toivoa paremmasta, mutta tässä mallissa elämä lasketaan tuottavuuden ja kannattavuuden mukaan. New York on kaupunki, joka ei koskaan nuku, miksi suomalaisen työntekijän pitäisi. 

torstai 7. marraskuuta 2019

Sisäkalvoista



Perse on rikki. 
Liian innokas lenkkeily vielä liian lihaisalla ruholla kostautui omituisesti. Jo keväällä alkanut jalkakipu johti siihen, että vasen koipireisi pettää alta pistävän kivun ja papattimaisen napsahduksen kera. 

Työpaikkalääkäri kuunteli aikansa, määräsi lihasrelaksantteja ja fysioterapiaa. Kolmiolla koristellut lääkkeet eivät auttaneet, vetivät vain pään delhimäiseen sumuun.

Fysioterapeutti raateli ja taivutteli minua liki ilkosillani asentoihin, joihin olisin teininä toivonut taipuvani, ja seuraavana aamuna olin kipeä paikoista, joihin en kehtaa itsekään silmät auki koskea. Kahden käyntikerran jälkeen totesimme, että mieshän on pinnalta pehmeä, mutta sisältä tiukka kuin vanhapiika. Tämä epäsuhta taas johtaa siihen, että iho kyllä napauttaessa hyllyy, mutta sisäkalvoissa on kasslermaista sitkeyttä. 
Kaikki näyttäisi liittyvän vasempaan pakaraan. Niinpä fyssari määräsi jumppaohjeita ja suositteli hierojaa. 

Neljän hierontakerran jälkeen ei ole tapahtunut muutosta. Vasen pakara touhuaa pelkästään kävellessä aivan omiaan ja jauhaa joka askeleella kuin pähkinöitä murskaisi. Perseestä kireys jatkuukin sitten joka suuntaan, kunnes koko mies liikkuu kanoottimaisella herkkyydellä. 
Hieroja suositteli vielä lopuksi akupunktiota, joka saattaisi vapauttaa pakaran kouristuksenomaisesta kurimuksestaan. Tässä vaiheessa olenkin valmis vaikka shamaanin kainaloon. Ratkaisun keksivälle palkaksi pähkinämurskaa. 

Kaupittelin joskus töikseni rännejä ja erilaisia katolle asennettavia romppeita jopa ovelta ovelle kulkemalla. Ei sopinut minulle, mutta ei tuntunut sopivan myöskään miesrukalle, joka keskiviikkoaamuna työntyi ovikellooni.
Kauppias puhui ilmeisesti jännityksestä nihkeänä niin nopeasti ja kokonaisia lauseita kuin nälkäänsä niellen, etten saanut myyntiesesittelyksi tarkoitetusta hotkimisesta mitään selvää. Välillä näytti kuin sanojen mukana olisi mennyt alas jotakin isompaakin. 
Jossakin vaiheessa tämä salamalausuja kiskaisi esiin kappaleen kiiltävää metallia ja sommitteli kilkatinta oma-alotteisesti oveni väliin sellaisella tarmolla ja pentumaisella ilolla, että hetken mielijohteesta päätin ostaa Smirrelle uuden lelun. 
Poimin ähinän ja pakkasesta huolimatta uuttuvan irtohien seasta lopulta tärkeimmän. Teräskappale oli jonkinlainen apu murtovarkaita vastaan, joita näillä seutuvin on nähty väijyvän. Veneiden perässä ilmeisesti tulevat, vievät ketjut ja pihoilta jalavat, liukuvat ääneti varjoissa pumpulia hupuissaan, taskut täynnä toisten omaa. 

Noh. Työttömäksi jäämisessä on se hyvä puoli, että kieltäytyminen erilaisista myytävistä asioista on helppoa. Kiitin käynnistä ja pahoittelin, että kaikki rahani kuluvat vinkuleluihin ja linnunsiemeniin. Aamun kahvihetkeni meni piloille, mutta onneksi olin kuitenkin saapunut ovelle ehjillä kalsareilla. 

Tänään päädyinkin yllättäen työhaastatteluun. Mielestäni kaikki meni hyvin, mutta toisaalta pidin myös Kuolematonta onnistuneena. 







maanantai 4. marraskuuta 2019

Haudatut

Vaikeita ovat ajat kuolemattomille. 

Laululyriikkakisaan vatkaamani viritelmä ei tuonut minulle pikamenestystä uudella alalla. Finalistit ja voittajat julkaistiin ennen viikonloppua, eikä Kuolemattomassa riittänyt elämää edes pistesijoille. Sanoituksia kisassa oli 419, mukana tietysti laulajia ja ammattimaisia lauluntekijöitä, joten menestykseen olisi tarvittu ihme ja messiaaninen ilmestys 
Toiveikkuudesta on vain hylkäyksen verran nolouteen, ja nyt uusin silmin tarkasteltuna Kuolematon aiheuttaa vain näppylällisiä puistatuksia. Punaisin poskin tartuin siis lapioon ja hautasin Kuolemattoman sille soveliaaseen paikkaan takapihani varjoisimpaan nurkkaan, jonne sattumoisin myös Smirre niiaa. 

Amerikoista kulkutaudin ärhäkkyydellä levinnyt krääsänaamarijuhla kiinnosti taas yhtä paljon kuin Iiris Suomelaa testosteronimessuilla. Velhokansan kulttuuriseen omimiseen syyllistyneet noita-asuiset sokeritoukat eivät onneksi päätyneet ovelleni asti keppostelemaan, sillä yleiseen jakoon tarkoitettuja makeisia minulta löytyy vain pääsiäisenä, enkä usko, että muoviluurankomukulat olisivat innostuneet Smirren riistanapeista.

Pyhäinpäivänä en vieläkään pystynyt käymään isän muistolaatalla Kalevankankaalla. Ei siellä ketään ole. Sen sijaan sytytin kynttilät kotonani, ja katosin päiväksi menneeseen aikaan. 

Lähestyvä joulu tuntuu jo ohimoilla, ja litteä kukkaroni ohenee pelkästä mielikuvasta. Mitättömiä olivat murheet vielä muutama vuosi taaksepäin, kun päänvaivaa aiheuttivat vain joulukuusen korkeus ja kinkun paino. 
Miten joulu tänä vuonna järjestetään? Vietänkö aaton yksin vai lasteni kanssa? Kaadanko kuusen nurkkiini huojumaan vai aloitanko täysin uuden koristeluperinteen mehikasvien kanssa? Kiedon tyräkin kultaan, upotan sukkulentin mirhamiin. Perinteiden turvalliseen joukkoon olisi keksittävä jotakin uutta ja tuoretta, sillä entinen on väistämättä poissa.  

En ole kiinnostunut toisten tuloista tai veroista, mutta yksi otsikko kipeytti silmäni. Kohuissa useaan otteeseen raadellun Attendo Suomen toimitusjohtajan miljoonatienestit paljastivat sen, että kyllä kaltoin kohtelu kannattaa. Uutiset aiheesta ovat kuin jostakin toisesta maasta ja ajasta. Aliravitsemusta, vääriä ja salaa syötettyjä lääkkeitä, osa vanhuksista näki ulkoilmaa kerran vuodessa. 
Ilmeisesti tämä loispistiäisen moraalikäsityksen omaava johtaja on haudannut omantuntonsa sinne takapihan juoksuhautaan niin syvälle ja kauan aikaa sitten, ettei kumpikaan muista enää toista. 
Tule vanha luokseni, mätäne ja kuihdu. Midaan kosketus tekee kärsimyksestäkin kultaa.