Ehkä joskus, kyllä joskus

Nyt uskon jo minäkin. Sukulaisten kehut olen ohittanut kiitollisena nyökytellen, mutta lauseiden ammattilaisten mairittelevat sanat ovat saaneet ohimosuoneni melkoiseen nytkeeseen. Vielä en tiedä miten Ketun lopulta käy, mutta jos aikaisemmin olen etsinyt pieniäkin merkkejä osaamisestani sanojen saralla, niin nyt sellaisen sain. Selvän ja ohittamattoman. 

Tunne uudesta ja minulle niin tuntemattomasta itseluottamuksesta on huima. Aion valjastaa huimuuden hyötykäyttöön ja kirjoittaa paljon ja paremmin. En halua sanoa enää ehkä joskus, vaan kyllä joskus. 

Uuden kotimaisen suosikkikirjailijan etsintä on käynnistynyt. Uutta ykköstä en odota löytäväni, mutta kolmen kärkiporukan katiskaan mahtuu vielä ja nielu on toiveikkaasti auki. Ropistin jo Emmi Itärannan ja Mikko Kamulan takaisin kasvamaan. Selkäevistä puuttuivat vielä ne terävimmät piikit. 

Keulilla kynäilevä Hotakainen tietysti naureskelee huolettomasti kuin Bolt pikajuoksukarnevaaleilla, mutta mies on hymynsä ansainnut.  

Tyrkyllä mestareiden musteklubiin ovat ainakin Antti Tuomainen, Max Seeck, Jarkko Volanen, Taavi Soininvaara, Miki Liukkonen ja Anneli Kanto.

Dekkareista ensimmäisenä ja ainoana tulevat mieleen vain Vares-kirjat, joiden fanikatsomossa ei ole minulle nimettyä paikkaa. Siksi Tuomaisen dekkareiksi tuomitut teokset Synkkä niin kuin sydämeni ja Mies joka kuoli saivat päässäni tylyt ennakkotuomiot hylsyiksi jäävinä tuhnuina. Onneksi olin kerrankin väärässä. 

En tiedä onko Tuomaisen tyyli tullut hänelle luonnostaan vai onko mies vain ollut päättämätön, kun toisaalta selvästi tekisi mieli kirjoittaa runoja, mutta ehkä sittenkin lävistän yhden hahmoista miekalla. 

Minulle ainakin Tuomaisen teksti toimii. Mies joka kuoli ei ole se tavanomainen jännäri, jossa pyssytellään kapakeissa ja kirotaan krapulassa, että no saatana. Myös dekkareissa voi näköjään kirjoittaa sekä kauniisti että tehokkaasti, kukkaseppelekin voi olla tappava.   

Muutama kuukausi taaksepäin minulta kysyttiin miksi en pidä talvesta. Silloinhan on niin tunnelmallista, kun saa pukea villasukat sisälläkin ja katsoa vaikka Tuulen viemää isoisän aaltopahvista kasaamasta laatikkotelevisiosta. Ulkona askeleen alta kuuluu ihanasti narsk, lumisade leijailee halki koko pitkän taivaan, kunnes sydämen muotoinen hiutale laskeutuu nenun päälle että töps. 

Annoin vastaukseni tänään, kertomalla aamupalalla seuraavan kahden viikon suunnitelmistani. Paljaista jaloistani puuttuivat villasukat ja kaikki muukin hankeen suunniteltu, kun läpsyttelin takapihan nurmikolla. Kerroin aikovani kalastaa keskellä yötä ja valvoa pidempään kuin aurinko. Aion kavuta hikisenä uudelle jättiuimapatjalleni ja meloa lailla lihalautturin tyynessä rantavedessä, kastaa välillä leveän naamani veteen ja katsella kuinka ravut rakastelevat.  

Ensi viikolla pinkaisen Espooseen, jossa aion seikkailla sekä selvin päin että tuiskeessa, maalla ja merellä. Enkä tarkoita nyt kiukkukyyryssä lapottuja sähinäkännejä, vaan kesäillan hyväntuulista nautiskelua parhaassa mahdollisessa seurassa, kun korkin alta kuuluu narsk, lautasella pyörii merellinen aamiainen ja levylautasella Pryda. 

M/S Emma on lastattu täyteen kylmiä juotavia ja enemmän mikroshortseja kuin kehtaan laskea. Iloiset ihmiset tanssivat, vaikka eivät osaisikaan, minä myös. 

Olen talvi-ihminen heti, kun saman voi tehdä tammikuussa.

Juhannus

Reitti yöttömään yöhön on rakeinen. Nopeasti noussut talvinen kesämyrsky pakottaa Skodan tien sivuun, kun pelkään jäisten pellettien porautuvan pellin läpi konehuoneeseen. Onneksi myteri jaksaa vain hetken ja jääsirpaleita kuljettava pilvi äksyilee itsensä nopeasti tyhjäksi. 

Ajan mökkitien viimeisen pätkän varovasti. Keskelle tietä villiintyneet horsmat ropisevat pohjalevyssä, tielle kurottava oksa nirskuu ikävästi auton kyljessä.  

Ehkä aivoissa on oma muistilokeronsa äänille, hajuille, hiekkatien rahinalle, rantakaislojen makealle tuoksulle. Käännän auton ja käväisen vuosien takaisessa kuin huomaamatta, kun muisti toimii itsestään. 

Kertoilen lapsille ajasta, kun mäki mökkirantaan kuljettiin vielä jalkaisin. Tavarat keikkuivat kärryissä liian korkeissa pinoissa, ettei vain tarvitsisi tehdä kahta reissua. Sheltit olivat jo rannassa, kirsut keikkuivat vastatuulen monissa tuoksuissa. Isä puski kärryjen kanssa edellä, me muut keräsimme kyydistä heittäytyneet pussukat. Tiesimme jo pahimman kohdan, kivirykelmän, keskellä kapeaa kärrytietä.  

Taitavasti kiviä väistelemällä ajoimme Mazdallakin joskus alas asti. Horsmat ropisivat, oksa nirskui. 

Saaressa virittelen tulet saunalle, vesipadan alle, pirttiin ja äidin remontoituun huoneeseen. Tankkaan puukopat liiterillä, jossa otsaani läpsähtää perhosen kokoinen pikkulintu. Aivan napakymppiin ei tämä tikka osunut, mutta jakauksen sain, ja sätkyn.

Huonoon paikkaan on tuittu heinäpesänsä käärinyt, sillä ilma on kostea ja kylmä ja näyttää siltä, että tämäkin keskikesän juhla lämmitetään puilla. 

Taivas on raskas ja valuu mustien pilvien mukana matalalle. Alimmat nuolevat jo niskan märäksi, valuvat kylminä noroina selkää myöten. Lämmitän saunaa ja itseäni. Katselen kuinka pisarat särkyvät pikkuruisiin ikkunaruutuihin, kuuntelen kuinka kipinät irtoavat puista ja ihmettelen, kuinka pienellä saunalla on niin suuri merkitys. 

Sauna on huone, jonka jokainen nurkka ja kuluma on tuttu, seinän kolhuilla oma tarinansa. Yläkulmassa on avattava ilmaluukku, josta nakkelimme serkkupoikien kanssa käpyjä kylpijöiden niskaan. Uusittu vesipumppu kuulostaa siltä vanhalta, musta kumiletku sätkii pumppauksen tahdissa kuin sammalikkoon nakattu ankerias. Kiirettä ei ole, joten ajatus karkaa jostakin syystä taas entiseen.  

Onneksi en suinkaan ole ainoa, jolle vanhat tarinat maistuvat juuri sopivan makeilta. Suureksi ilokseni saamme kuulla pirtin ja saaren historiaa ajalta, jolloin äiti veljineen olivat nuoria ja saaressa vietettiin aina koko kesä. Tarina yltää hiljakseen aina vain kauemmas ja lopulta yksinäiseen erakkomieheen, joka joskus piti pirttiä kotinaan, tykkäsi mehiläisistä ja lampaista ja kylpi leivinuuninsa päällä. 

Kaiken takana on kuulemma nainen, tällä kertaa se, joka ei koskaan tullut. Kuulen nimittäin ensimmäistä kertaa kertomuksen naisesta, jonka piti saapua erakolle vastakappaleeksi. Tarina ei kerro miksi tämä lopulta jätti tulematta, mutta yksinäiseksi ukko siis jäi ja yksin lopulta pirtistään löydettiin, kun aika oli tullut täyteen.    

Siskoni uhittelu kaupunkiin jäämisestä jäi onneksi etäiseksi jyrinäksi, eikä toteutunut. Perjantai onkin jo hieman lämpimämpi päivä ja saari täyttyy harvinaisista vieraista. Kasaamme pojan kanssa kaikkien aikojen kokon, ilta tyyntyy ja hetki on täydellinen. 

Sisko on vanhasta pirtistä jo vieraantunut ja kaipaisi saunalle kuupan sijaan kunnon suihkua, ulkohuusin tilalle toisenlaista vessaa, pirttiin valokatkaisijaa. Kaikkihan me olemme kaupungistuneet, mutta jotenkin nykymenossa riittää kyllä vauhtia, mutta ei tunnelmaa, eikä nopeudesta tunnu jäävän mitään mieleen. 

Uimapatjan narina paljaalla iholla, riippumatto puiden välissä, kesä, joka vain jatkui. Viisikko-kirjat, Rosvo- ja Poliisi-limpparit, shelttien poskipartojen pehmeys. Kaikki on tallessa yllättävänkin pinnassa, yhden lattialankun narahduksen takana. Pitää vain osata kuunnella ja antaa itsensä pysähtyä. Pienikin hetki riittää, sillä vaikka mökistä voi kyllä vieraantua, sitä ei voi unohtaa. 

Kömpelö käsipeluri

Katu täyttyy askelista, kesäloma on juhlimista. Kesähäitä ei ole tälle vuodelle tiedossa, mutta luvassa on ainakin muutama isompi vanhenemistapahtuma sekä yhdet rippijuhlat. 

Saimme kutsun rippijuhliin, joten minäkin olin pakotettu etsimään sukat samalta värikartalta. Päivä oli aurinkoinen ja kepein mielin liityimme muun juhlayleisön joukkoon. Hetken ihmettelimme ventovieraiden ihmisten määrää, mutta päättelimme kyseessä olevan naimaluvan saaneen sankarin kaukaiset sukulaiset. Pian marssimme jo hilpeän letkan mukana sisätiloihin, ilahduimme pöydän päässä olevasta akvaariosta, jumitimme itsemme kiekkokalojen kupeeseen ja jäimme odottamaan tarjoilua.

Syy tuntemattomien ihmisten runsaaseen esiintymiseen ei tällä kertaa ollut kirvan kokoisessa kasvomuistissani. Samassa rakennuksessa on nimittäin tilat useammankin juhlatilaisuuden samanaikaiseen järjestämiseen ja mehän olimme tietenkin aistimet sumeina marssineet väärän juhlakalun kukitukseen. 

Juustokakun sijaan saimme vain naheita katseita ja huonosti piilotettua kummastelua. Lopulta eräs rouva kysäisi ystävällisesti kenen juhlissa yritimme olla, eikä antamamme nimi tietenkään täsmännyt kyseisessä huoneessa juhlitun nuorukaisen kanssa. Onnea Aleksi, kuka sitten olitkaan! 

Tuttuja kasvoja löydettyämme bileetkin paranivat, vaikka nimet pysyivätkin edelleen pimeän puolella. Haistoin kuitenkin tuoreen kahvin ja kakkumansikat, joten liiaksi en huolestunut.

En tiedä miksi olen harjoittelusta huolimatta kelvoton kättelijä. Suureksi harmikseni kättelimeni osumatarkkuus muistuttaa nimittäin olmien parittelua. Välillä lähestyn kohdetta liian hitaasti, jolloin vastapuoli puristautuu jo rystysiini. Toisinaan kohteeseen osuu vain peukalo, kun laskeudun telineeseen liian sivusta. 

Vastaiskun tekeminen toimii haukien kanssa, mutta toisen kämmenessä rimpuilu on vain suunnattoman noloa ja nolostumisesta taas on lyhyt sytytyslanka punastumiseen. Omaa punaansa ei voi nähdä, vaikka sen kirpeä jyske poskipäissä tuntuukin. Eräissäkin juhlissa tiesin näkemättä poskieni värin kiihtyvän roosasta rubiiniin, kun käsille menneen kättelyn jälkihiessä onnistuin esittelemään itseni omaksi siskokseni. 

Tällä kertaa päätinkin jysäyttää lapaseni vastapuolen tumppuun riittävällä voimalla. Ehkä kyse kuitenkin on sormiloukun ajoituksesta kuin voimakkuudesta, koska tassuuni tuntui tarttuvan enemmän rannekoruja kuin sormuksia. Eräänkin vanhan rouvan kohdalla etsivä kourani oli jo perillä, kun hitaampaan lähestymiseen tottunut mummo vasta lähetti omia luitaan liikkeelle. Käsien tunnustelu käytiinkin rouvan kyljessä, Jutin sanastolla taisin osua suoraan ylämummoon. 

Myöhemmin kesällä on tiedossa kaverin 40-vuotisjuhlat. Yleinen tapa on tietenkin suoda päivänsankarille iloiset onnentoivotukset, vaikka tuossa iässä sopivampaa olisivat ehkä pää osaaottavasti kenossa annetut pahoittelut. Itse olen onneksi vasta hieman hapettunut, täysin alkuperäisosista kasattu 39-vuotias pienten lihasten kimppu, joten minun on vaikea kuvitella sitä tunteiden tuulimyllyä, jossa 40-vuotiaan on juhlavuotenaan pyörittävä. 

Seuraavaksi vuorossa on kuitenkin kaikkien kesäjuhlien vehreä ykkönen, juhannus. Pidämme ensin sadetta kaupungissa ja suuntaamme saaren suloiseen suviyöhön torstaina. Vaikein juhannustaika lienee taas tänäkin vuonna kokon sytytys märällä puutavaralla, kun nuotio sihisee ja porisee kuin käärmeet keitinvedessä. 

Tällä kertaa saaressa riittääkin ruuhkaa, kun osallistujalistamme on paksu kuin persujen aikaisempi jäsenkirja. Mikäli kylmä säärintama vain ei aiheuta viime hetken perumisia, värjöttelee kalliolla muutaman päivän päästä ennätysyleisö. 

Pieniä merkkejä yhteishengen rakoilusta roikkuu kyllä jo kosteassa ilmassa, kun siskoni perhe väläyttelee vetäytymisen mahdollisuutta. Ilmeisesti vesisateessa kyyristely ei innosta kaikkia. Karkurit pelkäävätkin olevansa kaksiasteisen kallioistumisen sininen tulevaisuus ja suunnittelevat mukavampaa juhlapäivää jossakin kuivassa ja lämpimässä. 

Täytyy vain ajatella positiivisesti ja siinähän minä olen mestari, vastoinkäymisten valontuoja. Tänä vuonna kokkoa saa polttaa turvallisesti, kun heinällä on lammikon leimahduspiste ja suurin vaara nurmella liikkuessa lieneekin liukastuminen. Hyttysten siivet tulvivat vikailmoituksia eikä imukärsässä lorise kuin vesi. 

Järvi on sateella pehmeän kaunis, luonto hiljaa kuin päiväunilla. Grillata voi myös kuistin nurkassa ilman pelkoa marinadien vettymisestä. Takkatuli kuivattaa kastuneet vaatteet ja elvyttää kohmeisen mielen, löyly laskeutuu selkään tasaisesti halaamalla. 

Juhannus nautitaan saaressa, tulee se sitten millaisena tahansa. 

Pekonia vartaassa

Maxximus Predator, tyynen kesäillan pyöreys ja kutupuuhien jälkeinen pohjaton nälkä. Ei tuollaisten tekijöiden kanssa virvelöidessä voi epäonnistua, vaikka hieman kaislikon ohi heittäisikin. Saaliskiintiömme tulikin nopeasti täyteen. Puolisen tuntia leppähakkeen savuisessa löylyssä levättyään hauet saivat kauniin ruskean pinnan ja kuolahanat avaavan tuoksun. Päivämme järvellä oli onnistunut. Punainen niskani kihelmöi kuin tuhannen kusiaisen tanssin jäljiltä. 

Muutos mökillä on hurja. Saaren läpi vielä muutama viikko sitten liki esteettä puhaltanut tuuli pysähtyy nyt tuuheiden lehtipuiden muuriin. Hiki valuu paidan alla ja liruu paikkoihin, joita tuo tuuli ei yletä kuivaamaan. Mieli tekisi heittää koko turha vaatekerrasto pois, mutta en kuitenkaan haluaisi häiritä lintujen pesimärauhaa. Päätän tehdä molempia osapuolia miellyttävän kompromissin. Jätän shortsit jalkaan, riisun vain paidan ja annan auringon punata tynnyrinpyöreän vatsan. 

Vatsa on pinkeä kuin kuumaan autoon unohtunut vappupallo. Pelkään turhan liikehtimisen päättävän päiväni yhdellä posauksella, enkä minä sillä tavalla halua lähteä, kireästi paukahtamalla, joten pyörähtelen varovasti varjoon. 

En usko vanhan sanonnan ”sillä se lähtee millä on tullutkin” auttavan grillaustuotteiden ylenpalttisen mässäilyn jälkeiseen oloon. Erilaisten marinadien kuplahdellessa takaisin makunäppylöille tunnen outoa sympatiaa märehtijöitä kohtaan. Kyllä kerran nielaistun pitäisi pysyä piilossa. 

Valitsimme pojan kanssa yhdessä eväskassimme sisällön ja kun lihansyöjillä lähtee lapasesta, niin mukaan tarttuu kokonainen lapa. Aamun appelsiinimehua lukuunottamatta ateriamme jokainen ainesosa oli parhaimmillaan kuvun alla kypsyttyään, hiilipedin armottomassa hehkussa. Yritän naurattaa poikaa käpertymällä airon ympärille ja esittämällä olevani samaa tavaraa, kuin yhden lihalaatikkomme sisältö: pekonia vartaassa. 

Kesä on kaunis, minä en. Olen paimentanut partaa vapaan kasvatuksen menetelmällä nyt jo muutaman kuukauden ja tällä hetkellä tuntuu kuin naamani olisi vain karhea pallo kahdella kurkistusaukolla. Teininä jostakin syystä häpesin haiveniani, mutta isä aina sanoi, että ei parta pahoille kasva. Parta saa siis toistaiseksi jäädä. 

Ajokortissani on kuva 18-vuotiaasta kapeakasvoisesta, sileäposkisesta poikasesta, joten sen näyttäminen poliisin puhallusratsiassa tuntuu lähinnä vitsiltä. Kuinkahan paljon karvaa ja kiloja pitäisi kuoria, että kuva ja minä muistuttaisimme jälleen toisiamme, ja mitä kamaluutta tohtori Frankenstein tuosta ylijäämämateriaalista loisikaan. 

Yö oli liian valoisa tähtien havainnointiin. Seurailin vesilintujen perhe-elämää ja tuttuun tyyliini mietin tulevaa. Tiedän tällä hetkellä siitä varmasti yhtä vähän kuin edessäni puolisukeltavat höyhenpallerot, mutta auringon viimein painuessa hetkeksi kokonaan metsänrajan taakse, olin näkevinäni lyhyessä kesäyössä Otavan, ja tunsin sydämeni keinahtavan. 

Melua paossa

Aamu-unet keskeytyvät tasan kello 7, kun Näsinneulan kokoinen junttalaitteisto paaluttaa. Enkä puhu nyt viereisen taloyhtiön kehonrakentajasta ja tämän piskuisesta tyttöystävästä. Naapuritontille kasataan uusia koteja, ja ilmeisesti talonrakennuksen tärkein elementti on mahdollisimman kova ääni. 

Ensimmäiset viikot oli varattu kaivurin, kivien ja kuorma-auton korviavihlovalle yhteistyölle. Kivet kirkuivat ja krahisivat kuormurin lavalla seitsemän tunnin työpäiviä, kunnes niitä lopulta oli kuljetettu pois sopivan tuntuinen määrä. Alue aidattiin, jotta ne eivät pääsisi palaamaan ja seuraavan yön aikana paikalle ilmestyi oranssi tötterö varoittamaan ohikulkijoita työmaasta. En kuullut tötterön saapuvan, joten ainakin yksi työvaihe on todistetusti ollut äänetön. 

Seuraavaksi tuoreen montun pohjalle kurnutettiin öljynporaustornia muistuttava konemaailman suntio, joka viikon verran hakkasi tavaraa maan poveen. Tämän hetkisestä tärkykalvoja repivästä mekkalasta päätellen työmaalla ilmeisesti sirkkelöidään junaa tai sitten Sini Sabotage on päättänyt palata esiintymislavoille. Ilmeisesti kyseessä kuitenkin on vain tuiki tavallinen junatyömaa, koska paikalla on kiinnostuneita katsojia.

Karkasimme viikonlopuksi metsään ja riittävän pitkälle kun ajaa, niin lopulta keltaliiviset hiltimiehet vaihtuvat kesäasuun pukeutuneisiin vihreisiin puihin ja tummana kuohuvaan koskeen. Suljin silmäni iltanuotiolla ja tiesin tulleeni riittävän kauas tavoittelemani hiljaisuuden syliin, kun kuulin  nuotiomakkaran halkeavan.

Korkein ääni koko mieltä rauhoittavalla Kurun reissulla taisi syntyä, kun haastoin pojan sukeltamaan raikkaaseen virtaan. Käkikin oli sen hetken hiljaa. 

Tällä hetkellä poika vielä nukkuu. Melu ei ilmeisesti haittaa teini-ikäisen kehittyvää kuuloaistia tai sitten koskikellujan korvissa lorisee vieläkin rauhoittavasti. Tyttö taas viettää viikkonsa pitkäturpaisten ystäviensä kanssa jossakin päin Ylöjärveä kesän heppaleirillä. 

Tarkistan netistä Näsijärven lämpötilan, joka on juuri sopiva Masterin Nilsille ja tämän teräväkoukkuisille pakkikavereille. Huono hetki olla hauki.  

Rannalla

Mökkien ja maakolojen suuaukoilla käy innokas tohke. Ovikivet vyörytetään syrjään, pimeään tottuneet silmät vuotavat hetken vettä. Lämpö heilahtaa kerralla kalpeille kasvoille. Valo yltää talvipesien taaimmaisiin nurkkiin, saa pölyn kimmeltämään kultaisena, kun vanhat pehkut lakaistaan ulos. Tuulikin on muuttunut. Yhtäkkiä se käy hellästi, ei pure eikä pistele. 

Miehet viimeistelevät Björn Ironside-kampauksensa, etsivät footbagit ja frisbeet ja ahtavat kaiken Bemarin takakonttiin. Naiset raapivat sammaleet sääristään, nappaavat hyllystä Diana Gabaldonin kirjan ja toivovat takakonttinsa mahtuvan viimevuotisiin bikineihin. 

Kaupunkilaiset ovat huomanneet kesän tulleen. 

Värittömiä ovat rintafileet näin pitkän ja kylmän kevään jälkeen. Ilmassa tuoksuu aurinkorasva, hiessä väljähtäneet hajuvedet ja palava maalarinvalkoinen iho. Miehet esittelevät osaamistaan palloilla ja toivovat taitavien liikesarjojen painuvan unohtumattomasti peliä seuraavien naisten mieliin ja herättävän lisäkysymyksiä muista kyvyistä. 

Naiset kikattavat ja kuvaavat toisiaan jokaisesta mahdollisesta kulmasta. Suosituin näyttäisi olevan selällään napattu otos omista varpaista, taustalla sininen järvi. Huolellisesta sommittelusta päätellen kuvaan mahdutettiin mukaan vesipullo, kyljelleen aseteltu rasvaputkilo, jonkinlainen hedelmä ja kirja. 

Pehmoinen hiekkaosuus on varattu rusketusta hakeville. Keskellä rantaa pötköttää yksinäinen mies, joka on koteloitunut maha kohti mannerlaattoja. Vaaleakuorisen lihasuikaleen selkäkarvat keinahtelevat tuulessa kuin ruskea niitty. Muuta liikettä en tässä takkuturkkisessa ihmistoukassa havaitse. Ehkä tavoitteena on tasainen uni ja rapumainen värisävy. 

Ilma seisoo, mutta niin taitaa tehdä joku muukin. Rannan ja siinä kauniisti kypsyvien naisten välissä puikkelehtii luontokuvauksesta kiinnostunut partahai, jonka kännykkäkamera surraa koko pitkän matkan hiekkaosuuden päästä toiseen, kallistuen aina sopivasti kohti uneliaina lepääviä neitosia. Miehen väljissä shortseissa muljahteleva häntä heiluu kuin noutajalla.

Lopulta jokaisen naisen ympärillä pyörähdettyään miehen biologinen kompassineula löytää todellisen pohjoisen. Kuvanvakaimella varustettu lihamestari ottaa vielä liian teatraalisesti kuvan Pyhäjärvestä ja sukeltaa metsän suojiin. 

Voin toki olla väärässäkin. Ehkä Ahjolan kuvataidekurssin läpikäynyt mies oli vain aidosti kiinnostunut kesäisen päivän tarjoamista suloista, kaipasi kiihkeästi edes silmäystä vesirajasta tai tuntumaa kumpareista ja oli tavoitteen täyttyessä ilosta jäykkänä. 

Seuraamme pojan kanssa Pyynikin uimarannan vilskettä muutaman tunnin. Tarkoitus oli alun perin tulla pikaisesti kolikkojahtiin, mutta lopulta emme kehdanneet heilua laitteinemme kuin pienen hetken hieman syrjemmässä. 

Pikatutkimus kuitenkin rikastuttaa meitä melkein neljällä eurolla ja viidellä markalla, joten luonnollisesti päätämme palkita vaivannäkömme kahdeksalla eurolla jäätelöä. Hommahan oli taas selvää säästöä. 

Viereemme äheltää vanhempi herrasmies, jolla on kourassaan neljällä eurolla vaniljaa. Nopeasti vanhus kysäisee metallinpaljastimesta ja mainitsee isänsä etsineen myös metallia. Isä toimi kuulemma lääkärinä sodassa, mutta ei tarvinnut etsimiseen laitteita. Riitti, kun riisui miehen ja etsi lihasta verta vuotavan reiän. 

Vanhus nuolee vaniljaa ja huokailee pikkuruisille kangaskappaleille, jotka eivät millään riitä kahlitsemaan ohi tytisevän ladyn vapaaksi kaipaavia rintoja.

- Tykkäätkös jo katsella kauniita naisia? vanhus kysyy ja suuntaa tietysti kysymyksensä pojalleni.

- Kyllähän minä, vastaan poikani puolesta, ja yritän olla vitsikäs. Kuulen miehen rattaiden kuoriutuvan ruosteesta, kun tämä yrittää päättää olenko hauska vai ainoastaan tyhmä.

- Pojaltahan minä, yrittää vanhus varovaisesti oikaista, pääsee tötterössään vohveliin saakka ja poistuu. Pojaltahan minä, kuulen vielä kaukaa. 

Suvivirsi

Armas aika joutui, vaikka kyyti oli kylmää ja legginsit liian ohuita. Juhlan päättävässä laulussa toivotettiin tervetulleeksi suloinen suvi, eikä samaan aikaan ikkunapeltejä hakkaava raekuurokaan onnistunut jäätämään toiveikasta tunnelmaa. Auton lämpömittari osoitti hellekesän alkaneen lukemista 4,8. 

Tulikin heti varsin juhannuksinen olo.  

Selailin todistusten ohessa myös koulun vuosikertomusvihkosta. "Yksilönä yhteisössä, yhteisessä maailmassa, yhteisen auringon alla olennot tuhannet, jotka kaikki saavat elää arvokkaana ja omaa polkuaan taivaltavana."

Toivottavasti lapset jaksavat vielä uskoa, itselläni on uutisten jälkeen taas hieman hankaluuksia.

Omassa kierossa mielessäni näen vihkosessa mainitun kulttuurimatkan Amsterdamiin tyystin erilaisena, kuin mitä lehdykkään oli kehdattu painaa. Hutikutina ohitseni surahti myös hieno kertomus "Ystävyyden puutarha", joka mielestäni sopisi uuden tositelevisio-ohjelman nimeksi.

Sarjaan kerättäisiin tietenkin liuta vanhoja konkareita, jotka jo aikaisempina vuosina ovat antaneet kaikkensa erilaisissa kartanoissa ja kiimasaarilla. Tuottaja ei tietenkään halua astua rantahiekan vanhoihin perseenpainaumiin, vaan pystypäin etsii bungaloweihin uusia jäljenjättäjiä. 

Onneksi pääkaupunkiseutu tursuaakin näitä rakkaudennälkäisiä lifestyle-lumoojia, joiden selfietikku sojottaa aina kohti belfietä ja nilkkojen vaistonvarainen suunta on kohti taivasta. Tulevaisuudenhaaveet ovatkin korkealla, aina siellä lehtihyllyn ylärivissä asti, jossa omat kasvot koristavat Seiskan tahmaista kantta, ohjelman nimi bikinien alaosaa.    

Tässä vaiheessa vaimo kehottaa taas hakeutumaan hoitoon. Otan kehotuksen vakavasti. 

Kersat ovat siis kesälomalla. Olen edelleenkin niin onneton sanantuottaja, että tarvitsen hiljaisuutta elävän tekstin luomiseen. Kämppä on aivan liian vähäneliöinen hiljaisen sopen löytämiseksi, kun ylienergiset mukulat nuuhostavat perässäni kuin vihikoirat ja vinkuvat ruokaa. 

Jussi siis jumittaa, mutta onneksi juonikuviot etenevät edes ajatuksissani. 

Taas niityt vihannoivat, ja me elämme kuin pellossa. Ainakin osan päivästä, koska saimme siihen luvan paikalliselta maanviljelijältä. Sunnuntaina pääsimme tutkimaan itä-Tamperelaista peltoa metallinpaljastimella, toiveenamme tietenkin vanhat kolikot. Vanhin oli kuitenkin vain 1940-luvulta, joten tavotteisiin ei kolikoiden osalta päästy. 

Musketin ammukseksi epäileväni pallero paljastui tarkemmalla tutkimuksella sisällisodan aikaiseksi shrapnellikranaatin kuulaksi, joten vanhin löytömme pyörii edelleen siinä sadan vuoden hujakoilla. Katsotaan muuttuuko asia tulevana viikonloppuna Kurussa, jossa puut metsän huminoivat.