Maxximus Predator, tyynen kesäillan pyöreys ja kutupuuhien jälkeinen pohjaton nälkä. Ei tuollaisten tekijöiden kanssa virvelöidessä voi epäonnistua, vaikka hieman kaislikon ohi heittäisikin. Saaliskiintiömme tulikin nopeasti täyteen. Puolisen tuntia leppähakkeen savuisessa löylyssä levättyään hauet saivat kauniin ruskean pinnan ja kuolahanat avaavan tuoksun. Päivämme järvellä oli onnistunut. Punainen niskani kihelmöi kuin tuhannen kusiaisen tanssin jäljiltä.
Muutos mökillä on hurja. Saaren läpi vielä muutama viikko sitten liki esteettä puhaltanut tuuli pysähtyy nyt tuuheiden lehtipuiden muuriin. Hiki valuu paidan alla ja liruu paikkoihin, joita tuo tuuli ei yletä kuivaamaan. Mieli tekisi heittää koko turha vaatekerrasto pois, mutta en kuitenkaan haluaisi häiritä lintujen pesimärauhaa. Päätän tehdä molempia osapuolia miellyttävän kompromissin. Jätän shortsit jalkaan, riisun vain paidan ja annan auringon punata tynnyrinpyöreän vatsan.
Vatsa on pinkeä kuin kuumaan autoon unohtunut vappupallo. Pelkään turhan liikehtimisen päättävän päiväni yhdellä posauksella, enkä minä sillä tavalla halua lähteä, kireästi paukahtamalla, joten pyörähtelen varovasti varjoon.
En usko vanhan sanonnan ”sillä se lähtee millä on tullutkin” auttavan grillaustuotteiden ylenpalttisen mässäilyn jälkeiseen oloon. Erilaisten marinadien kuplahdellessa takaisin makunäppylöille tunnen outoa sympatiaa märehtijöitä kohtaan. Kyllä kerran nielaistun pitäisi pysyä piilossa.
Valitsimme pojan kanssa yhdessä eväskassimme sisällön ja kun lihansyöjillä lähtee lapasesta, niin mukaan tarttuu kokonainen lapa. Aamun appelsiinimehua lukuunottamatta ateriamme jokainen ainesosa oli parhaimmillaan kuvun alla kypsyttyään, hiilipedin armottomassa hehkussa. Yritän naurattaa poikaa käpertymällä airon ympärille ja esittämällä olevani samaa tavaraa, kuin yhden lihalaatikkomme sisältö: pekonia vartaassa.
Kesä on kaunis, minä en. Olen paimentanut partaa vapaan kasvatuksen menetelmällä nyt jo muutaman kuukauden ja tällä hetkellä tuntuu kuin naamani olisi vain karhea pallo kahdella kurkistusaukolla. Teininä jostakin syystä häpesin haiveniani, mutta isä aina sanoi, että ei parta pahoille kasva. Parta saa siis toistaiseksi jäädä.
Ajokortissani on kuva 18-vuotiaasta kapeakasvoisesta, sileäposkisesta poikasesta, joten sen näyttäminen poliisin puhallusratsiassa tuntuu lähinnä vitsiltä. Kuinkahan paljon karvaa ja kiloja pitäisi kuoria, että kuva ja minä muistuttaisimme jälleen toisiamme, ja mitä kamaluutta tohtori Frankenstein tuosta ylijäämämateriaalista loisikaan.
Yö oli liian valoisa tähtien havainnointiin. Seurailin vesilintujen perhe-elämää ja tuttuun tyyliini mietin tulevaa. Tiedän tällä hetkellä siitä varmasti yhtä vähän kuin edessäni puolisukeltavat höyhenpallerot, mutta auringon viimein painuessa hetkeksi kokonaan metsänrajan taakse, olin näkevinäni lyhyessä kesäyössä Otavan, ja tunsin sydämeni keinahtavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti