Tuli, meni, on

Loma meni.

Arvoisan työnantajani määräämät pakkolomat puraisivat tilipussia ensimmäisen kerran muutama viikko sitten. Pontevaa voittoa osoittanut tuloslaskelma ei kuulemma riittänyt, joten laihuuteen syylliset työntekijät päätettiin marssittaa koteihinsa seuraamaan leskenlehtien kasvua. 

Loma on.

Lyhyen työjakson jälkeen nautin jälleen uudesta vapaasta. Kun lomautuksiin yhdistää jo ansaitut kesälomajaksot, niin kevät ja tuleva kesä näyttää tällä hetkellä oikein miellyttävältä.  

Ylimääräisten vapaiden ansiosta viimeinenkin banaanilaatikko on nyt purettu, jätesäkeistä löytyi vaatehuoneeni vähäinen sisältö ja ulkovaraston työkaluhyllytkin täytetty erilaisilla nirkistimillä. Asunto näyttää siis jo asumiskelpoiselta. 

Loma on tulossa. 

Varsinainen kesäloma alkaa juhannuksesta. Lomaa vauhditetaan vielä ylimääräisellä lomautusviikolla, joten kaikkien aikojen kesäloma on jo aivan nurkan ja Jäämereltä varmuudella saapuvan rintaman takana. 

Koira tuli. 

Smirreksi kutsuttu vauhtipallo on oppinut jo elämiseen vaadittavat perustaidot. Suulla tutustutaan kiviin, kukkiin ja kuoriaisiin sekä nipsitään varpaat pikkuruisille rei'ille. Myöhemmin, kun kaikki paitsi rahalla hankitut makupalat on nielaistu, lyhyen suolituksen päätteeksi lopputulema lirutetaan matoille ja laminaatin rakosiin. 

Motoriset taidot ovat vielä kenoon huovutetun karvanopan tasolla. Nopan kylkiin luontoäidin tökkäämät tikut toimivat vain ajoittain tassujen tavoin, joten keinahteleva kulku näyttää kuin lainelaudalla kävelisi. Samalla rypäleen kokoinen suu valuttaa nurmen ja kukkasten värikästä sekamelskaa, silmät pyörivät kuin teinillä tissibaarissa ja takapää haluaisi jo jatkaa matkaa kesken istumisen. Uni saattaa myös tulla täysin kesken liikesarjan, joten levolle käydään vaikka vuokko suussa. 

Kilot meni. 

Hieman yli vuosi sitten päätin lopettaa pullistelun. Vehnän, sokerin ja rasvan hedelmällisestä liitosta kehittynyt vatsakumpu ympärysihroineen pieneni niin, että puntarista puuttuu nyt yli 40kg. Joskus menneestä on vaikea luopua, mutta ihraa ei ole vielä tullut ikävä.  

Lääkärikin innostui muodonmuutoksestani ja kesken kolesteroliylistyksen päätti napata pilkkeen silmäkulmaansa. Kuulemma miehellä laihtuminen näkyy myös alakerrassa siten, että jokaista hukattua kymppikiloa kohden aisa pitenee yhdellä sentillä. Voiko työterveyslääkäriä reklamoida?

Jotakin on tulossa. 

Tällä hetkellä tiedän tulevaisuudesta vain sen, että juhannuksena mökillä sataa. Asuntoni kaipaa mattoja, tauluja, torkkupeiton sekä lasteni tuomaa ääntä ja elämää. Ehkä sitä sitten ajan kanssa oppii kutsumaan myös kodiksi. 

Muuton yhteydessä hävitin vaatekaapistani jokaisen teltan ja toripeiton, joita vielä hetki sitten kutsuin paidoiksi. Jäljelle jäi kasa nukkaisia sukkia sekä lähinnä Obelixille sopivia kalsareita. Lääkärin lupaus lisäsenteistä mielessäni päätin toiveikkaana uusia ensimmäisenä alusvaatteet. Kalsarit kokoa S, sepalus XL. 

Ostoksilla

Rautakaupan perinteiseen palvelualttiuteen perehtynyt myyjä on varustettu tietyillä ominaisuuksilla. Hyllymäinen olemus on hyvä. Saumavaahtoa ja mutteripusseja imitoiva iho jo alalle kuuluvaa evoluutiota. 

Mikäli putkia tahi muuta mutkaista tuotetta etsivä asiakas naamioitumisestasi huolimatta erottaa sinut, vikkelät jalat ja varjoja löytävä luonne voi vielä pelastaa liian avoimeen maastoon ajautuneen asiakaspalvelijan. Terhakka loikka hyllytysjakkaralta, tarkastusluukkujen kohdalta tonttikaivoille, lyhyt lymy savupeltien alla ja kiukaiden välistä vapauteen. 

Rassitulpan lisäksi tarvitsin vuodesohvan. Suosituimmat syntyvät ruotsalaisilla nimillä, mutta tällä kertaa en halunnut tarttua Bråthultia kylkipaloista. Niinpä astelin sorsalla mainostavaan liikkeeseen, jossa suureksi hämmästyksekseni olikin jättimäiset alennuskampanjat aivan kaikesta. Liian pitkään ostopäätöstä pantattuani myyjä kehotti pikaiseen päätökseen, ettei vain tarjoukset ehtisi loppumaan. Yhdessä nauroimme hauskalle tokaisulle. 

Viikonloppuna ystäväpiirini tuplaantuu, kun taloon astelee Smirre. Neljällä töppöjalalla varustettu mini-Ransu on tyttären ikiaikainen haave, joka sopii tähän uuteen elämäntilanteeseen kuin viiksirivi kuonon kylkeen. 

Hoitovastuu painaa, mutta helpolla muistisäännöllä pääsen turvalliseen alkuun. Pidä koira aina ulkona kytkettynä, älä syötä sille Suffeleita, äläkä tilaa trimmausta Näkkäläjärveltä. 

Ikääntyvän koneistoni kokonaisvaltainen huoltonollaus on lauantaina. Tavoitteena kiristyneiden hermoratojen pehmeytys sekä huolten ja murheiden hetkellinen hukutus. Välineet tähän löytyivät lähimmästä Alkosta, jossa henkilökunta kyllä hyllytti, mutta ei kameleontoitunut pullojen sekaan. 

Ehkä se on se kilinä, joka piristää. Yritetään. 

Luopumisten kevät

Inhoan talvea. Edelleen. Kylmässä on aina pimeää ja pimeässä liian hiljaista, eikä siinä hiljaisuudessa kukaan sano titi, ei tyy. Pakkanen jättää meille vain mustan ja harmaan sekä tuohon haaleaan värikarttaan sopivat paksut linnut, vaikka niidenkin siivet kantaisivat helposti lämpimän lähelle.    

Kevät tuo aina uuden alun. Väkisinkin, mikäli entinen ei ymmärrä väistyä. Silloin vanha ja uusi ajautuvat hetkeksi päällekkäin, kuten aitoa rakkautta esittelevässä Temptation Island-Suomessakin on tapana. Tällä hetkellä tosin kaikki tietävät, ettei sellainen väkisin puskettu liitos kestä kuin muutaman minuutin. Pian jäljellä onkin vain nolouden terhakka puna ja tahmeat sormet. 

Uusi alku ei aina pörähdä käyntiin halutusti. Susanna Kosken vaalimariskoolissa kolisivat vain vanhat Mariannet, kun tämä Game of Thronesista tutun Yön Kuninkaan astetta viileämpi sisar hukkasi empatiakykynsä ja heti perään kannattajansa. 

Siniset taas kalpenivat ja kutistuivat kuin roudan kuristamat kivekset, eikä sellaisesta käsittelystä jää jäljelle kuin räkäpäitä ja tyhjiä laukauksia. 

Vanhasta saattaa olla vaikea luopua, mutta milläs roikut, kun sormilla ei saa ajasta otetta. Sen oppi kipeästi myös Hussein al-Taee, joka hukkasi ehkä eniten. 

Al-Taee kirjoitti ajatuksensa tekstiksi, mutta ei omaksi harmikseen tunnistanut siitä enää riittävän nopeasti itseään. Peilissäkin vastaan tiuski tuntemattomaksi jäänyt kirjailija.

Lopulta liian myöhään laukaistu ja vilpittömäksi sanailtu anteeksipyyntökin hukkui takatalven armottomaan kuritukseen. Vilpitön on nimittäin vaikea olla, kun muut näkevät enää vain haastattelujen edetessä pinokkiomaiset mittasuhteet saaneen nenän. 

Uusien asioiden kynnyksellä horjuvia lohdutetaan erilaisilla latteuksilla. Kun yhden oven sulkee takanaan, niin uusi ovi avautuu. Tuhkasta noustaan kuin Feeniks-lintu. Pohjalta ei pääse kuin ylöspäin. Uusi on aina parempi (Barney Stinson).

Phah, huutaisivat drontit! Aina pääsee myös syvemmälle sukupuuton suossa, uudet ovet avautuvat ehkä Sentolla, kun käteen on puristunut yksi Exec. 

Lopputalvella minäkin nimittäin laskin kaiken entisen käsistäni. Hangelle pudotin, ja katsoin kuinka tuuli vei. Onneksi muistojen kanssa aikakin on aseeton. 

Huolehtijat

Huolehtijat ovat täällä. Kuin tyhjästä ilmestyivät paljaalle hangelle, Armania yllään ja silkkiä allaan. Askel on yllättävän keveä, vaikka tyhjien lupausten luikuripussi painaa taas taskussa kuin viime vaalikauden valheet. Kohta pitäisi taas antaa, mutta lihasmuisti on koukistanut sormet ottavaan asentoon, suppuun toisen kukkarolle.

Vain muutamasta se alkoi, mutta kulkutaudin raivokkuudella levisi. Kahdessa viikossa huolehtijat täyttivätkin torit ja taajamat, ja kyselivät paikoista, joissa köyhälistön on nähty liikuskelevan. Susanna Koski oli yhden tavannut jo aikaisemmin, joten tiesi millaista hakea. Päivämääräkin oli taksikuittiin todisteeksi tulostunut, mutta valitettavasti nimi ei jäänyt mieleen. 

Kaikkia yhdistää nyt aito tahto vaikuttaa asioihin, halu auttaa heikkoa ja halutonta. Joka torppaan pitää saada kiky ja pihaan sähköllä siirtyvä auto. Yhteen ääneen ollaan huolissaan köyhistä, lapsista, vanhuksista ja vähämielisten kimurantista elämästä. Poistolistalle on kirjoitettu sanat työttömyys, eriarvoisuus ja pihasauna, jonka lauantaisin ulostamat pienhiukkaset saavat napajäätikön eläimistön oirehtimaan.

  

Huhtikuun loppuun mennessä hanki lienee poissa ja raitit jälleen autioita. Huolehtijat ovat kadonneet kuin liian varhain saapuneet muuttolinnut. Jäljelle jää vain haalistunut kaiku jostakin mitä luvattiin, samat naamat ja huippuvirkoihin nimitetyt Sipilän sukulaiset sekä Carunan lasku.

Eivät kaikki sentään huolehdi, vaikka hoiva-alalla työskentelisivätkin. Kasvot valkoiselle kurittajalle antaneelle Marja Aarnio-Isohannille ja hänen ohjastamalleen Esperi Carelle suunnatut hätähuudot muuttuivat vuosien saatossa niin hiljaisiksi, etteivät enää läpäisseet marmorioven pönkäksi pinottuja osakesalkkuja. Ennen muinoin tunnettiin sisar hento valkoinen, jonka sydän oli puhdasta kultaa. Modernilla hoiva-alan johtajalla kulta on harkkona holvissa. 

Hiljaisina uutispäivinä varoitellaan säästä ja opastetaan Pohjolan kansaa pelkäämään lumisadetta. Ilta-Sanomat perehtyi ilmeisesti tarkemminkin tämän omituisen ja meitä riivaavan sääilmiön tieteelliseen puoleen. Muutama päivä sitten huutomerkein varustettu otsikko kertoi polaarisista pyörteistä, ja jutussaan IS kertoikin nyt löytäneensä syyn Suomen pakkasille. Tavoittelivat varmaankin sanaa talvi. 

Vainajien muistopäivä

Pyhäinpäivä kuuluu poistuneille. Hetkisen vain olemme, kuulemma maasta tulleina, kunnes palaamme tomuksi toisten jalkoihin. Vainajien muistopäivän vietän isäni seurassa ja ihmettelen kuinka avuttomia olemme omien valintojemme kuristaessa. 

Muistan isän hurjat jutut omasta lapsuudestaan, jossa vitsalla oli olennainen osa kasvatuksessa. Kuri ja käytöstavat lyötiin lasten sisään kepein ja nahkavöin. 

Usein isä kertoi saman tarinan, joka selvästi oli nuijittu tavallista syvemmälle. Siinä isä oli kai noin kymmenvuotias kloppi, jota oli käsketty noutaa uusi vitsa rangaistusta varten. Jääräpäinen poikapa hakikin metsästä paksun pölkyn, työnsi puunuijan isänsä käteen ja tokaisi että lyö tuolla niin sattuu enemmän. Huonostihan siinä viisastelussa kävi, mutta niin olisi käynyt muutenkin. 

Vuosien mittaan iho unohti ja arvet tasoittuivat, mutta kyllähän siinä touhussa ihminen pehmennettiin jo varhain. 

Lapsuuteni isä oli sankari, joka osasi kaiken. Tunsi autot, uimurit ja pakosarjat. Hitsasi villaa ja sirkkelöi niin että kipinät sihisivät. Liitti sähköjohtoja ilman valokaarta, kesytti villin puun kauniiksi kuksaksi. Oli aina mielellään mukana touhuissa ja täristi rakentamaansa mäkeä minarit jalassa nilkkaan hakatut naulat niukuen. Räknäsi vain hetken ja rakensi. 

Teini-iästä muistan isän lisääntyneen surumielisyyden. Uuden etäisyyden, jota ei askeleilla kurottu umpeen. Yllättävät halaukset ja muistelut jostakin menneestä tai kauan sitten kadotetusta. Muistan puhumattomuuden ja hiljaisuuden, joka rikkoi korvani. Näsijärvelle tähyävän tyynen miehen, jonka sisällä myrskysi, ja siinä myrskyssä isä huusi. 

Olihan isä monesti säälimätön ja kova. Pirullisen ilkeä. Vihainen. Nykyään yhdistän käytöksen masentuneisuuteen. Luulen, että isä mietti paljon aikaa ja sen liian nopeaa valumista. Vuosia, jotka vain katosivat, mutta jättivät hiukset harmaiksi. Muistoissa isä usein viipyili, kuunteli Kitaroa ja valsseja. Halusi tanssia tähtiin, mutta oli vielä vuosia etuajassa

Myöhemmin ymmärsin, että isä oli susi, jolla oli villat sisäpuolella. Pehmeää ei saanut näyttää, ettei kukaan huomaisi lampaaksi. Sitä se sitten ihmetteli, että mikä siellä sisällä vielä raapii, kun kaikki terävä on ulkopuolella.

Vuosia sitten isä halusi kadota, ja onnistuikin siinä. Ilmeisesti tavoitteena oli päästä vapaaksi jostakin, jonka liian pitkään sumussa suunnistanut tulkitsi vankilaksi. Tässä uudessa vapaudessa elämänmittainen kaveri nousi nyt ylimmäksi ystäväksi, jonka maksa yhä uskollisesti poltti. Aina kuolemasta vähätellen puhunut mies ei enää tunnistanut rajoja, joita ei olisi sopinut koetella, ja näin isä katosi kaatumalla tästä maailmasta.

Nykyään isä on ajatuksissani, eleissäni, opituissa tavoissa, hyvissä ja pahoissa. Isä säilyy tarinoissani, valokuvissa ja muistoissa, joista mieli pyrkii poistamaan ne ikävimmät. Ehkä se meille jäljelle jääneille on helpompaa sillä tavalla.

Tiedän, että ketään ei voi pelastaa vasten tämän omaa tahtoa. Eikä varsinkaan alkoholistia. Entä jos kuitenkin olisin yrittänyt? Olisin vain räknännyt hetken ja rakentanut rauhan. Väkisin. Olisinko lopulta ollut tärkeämpi kuin pullo, voittanut jopa? Olisiko minulla nyt enemmän kuin eloton käikäle metallia Kalevankankaalla, lapsilla ukki, joka opettaisi hiomaan ja sorvaamaan linnun? 

Siellä me unohdetut nimittäin kaikki olimme. Valokuvina olohuoneen pöydällä, isänpäiväkortteina lipaston ylälaatikossa. Ihan lähellä, vain ikuisuus välillämme

Myyty suru

Ihminen on hauras, mutta eheytyvä. Ruttuja syntyy, kun pehmeät kehot törmäilevät toisiinsa ilman tarkkoja väistämissääntöjä, kun jääräpäinen jalkalista taittaa touhukkaan varpaan ilkeään asentoon. Varpaan voi aina kääräistä pakettiin, mutta surua valuvaa sielua on jo vaikeampi auttaa. 

Suru voi tosin myös elättää. Se pitää vain dokumentoida tarkasti ja valkaistuin hampain. Vanhan kansan ohjeet pitää unohtaa. Metsään on turha mennä jurottamaan, puut ovat liian jäykkiä lohduttamaan eivätkä pikkuisilla sydämillä elämääsi seuraavat viitsi seurata oikeasti. Turha on myös tuuleen huutaa. Oikein suunnattu kuiskuttelu toimittajan sanelukoneeseen kantaakin huomattavasti pidemmälle.

Pian suruajan lohduton harmaus saakin punakeltaisen värityksen iltapäivälehtien kansissa. Ei surua nimittäin kannata pumpuliin haudata, ei sitä sieltä kukaan näe, kyyneleetkin vain katoavat. Ei. Suru myydään rahoittajien mainoksiin, markettien sisääntuloihin ja kioskien seinille. Kuuma kahvi ja yksi tuntemattoman ihmisen koettelemus, kiitos. 

Näin eheytyminen voi alkaa kun mahdollisimman moni muukin saa prosessiin osallistua. 

Eronneet eivät tietenkään voi asua enää yhdessä, vaikka kukaan ei tykkää pakata. Muuttopäivästä voi kuitenkin saada elämyksen, jonka voi jakaa valokuvin ja merkitä kohti uutta kurkottavilla hashtageilla. Oma asunto voi toiseen tottuneelta tuntua aluksi tyhjältä, mutta hiljaisen tilan voi täyttää huolellisella tuotesijoittelulla. Yhtäkkiä aikaa löytyy ihanasti myös itselle ja uusille sponsorisopimuksille. 

Uusi elämä on täynnä tyynyjä ja elokuvamaista tunnelmaa. Valokuvissa kulhot tulvivat kuminaa ja värikkäitä marjoja, eksoottiset hedelmät kertovat seikkailunnälästä. Uusi mekko sorjentaa ja selfie puristaa surun pelletiksi. Tärkeintä näyttäisi olevan se, että jokainen askel kerrotaan medialle, varsinkin sille sosiaaliselle. Vanha jää taakse kuin kerran katsottu maisema, edessä on parempaa ja kiiltävä postaus. Kuvathan kertovat perinteisesti enemmän kuin sanat, ja nykyaikuisen eheytyminen näkyykin Instagramin aikajanalla. 

No, ajat muuttuvat enkä minä kai riittävän nopeasti aikojen mukana. Alkeellinen ja varsin perinteinen ajattelutapani ei vain riitä ymmärtämään miksi eropäiväkirja pitäisi jakaa muille. 

Nyt Sieppi-otsikot ovat onneksi hiljenneet. Ainakin hetkeksi, kunnes kaihoisien muistojen kanteleesta irtoaa vielä yksi molli, joka laskeutuu jonkin aikakauslehden joulunumeroon ja kynttilämeri sen ympäröi. Meitä kaikkia varten

Roskia ja ihmisiä

Oulussa lipsahtelee jo, vaikka liukasta ei olekaan. 

Huonon päivän, tai ihan vain intomielisen hetken nosteessa omat suojamuurit voivat jäädä jostakin syystä alas. Ehkä kieli on vielä kaviaarista liukas, liikaa roiskittu Chanel höyrystyy rintamuksessa, en tiedä. Silloin sanat saattavat irrota harkitsemattomasti. Kulkevat sitten puhurin silmässä kuin syksyn repimät lehdet ja tarttuvat tuulen alapuolella kuuntelevien korviin ja kaupunginvaltuuston mikrofoneihin. 

Nuo elämässä epäonnistuneet ihmisroskat, kuulaan päivän karstat. Eivät ymmärrä, että Elloksen jakkuun tarttuu tahra jo taksin ikkunan läpi, eikä silkkiä niin vain pestä, vaivaa se vaatii ja vahvoja tunteita. Nojuvat vain ja vievät keskustan penkit ihmisiltä ja pieniltä linnuilta, päästelevät möreitä ääniä ja kuvottavia sanoja, eikä yksikään niistä sanoista ole korotettu kulukorvaus, sopeutumiseläke tai edes Strömsö. Eivät sano skool, vaikka malja nousee.  

Noh. Oman selityksensä mukaan Moilanen siis tarkoitti, että roskia pitäisi auttaa. Pitäisi nostaa rikka lapioon, tuulettaa verkka-asu ja kuljettaa silmistä sivummalle ettei näkyisi iljetys ja nukkavieru ruma. Harmi vain, että Moilasen avunhuuto oli kuin mykän kiekaisu vasten kaiutonta metsää ja niin hyvin rivien väliin piiloutunut, etteivät kuulijat sitä huomanneet. 

Joskus vain käy niin, että kiellettyjen aatosten osastolle piilotettu mielipide irtoaa kannakkeistaan ja muuttuu liian nopeiksi sanoiksi, eikä nieleminen enää auta kun soppa jo valuu, ja yhtäkkiä suttu onkin jo läikkää suurempi. Sen jälkeen se onkin kulissi mikä kolisee. 

Helppohan se tietysti on täältä huudella, spottivalon kirkkaaseen silmään sidottuun maalitauluun on mukava napsutella napakymppejä. Asiat vain ovat monesti kaksipiippuisia kuin difalliasta kärsivät miehet. En usko, että terveydenhuollosta tai pakolaisbisneksestä miljoonia tilittävien yritysten johdossa ollaan muutenkaan aina vain hyvästä tahdosta ja rakkaudesta ihmisiin. He vain ovat osanneet olla onnestaan hiljaa. 

Metsän kutsu on nyt julkaistu e-kirjana. Hassusti tuntuu kuin kyseessä olisi ihan oikea kirja, vaikka itsehän sen Books on Demandin kautta julkaisin. Viimeisen muokkauksen aikana huomasin, että edelleenkin kirjan alkupuoli tahmaa, mutta notkistuu melkoisesti edetessään. Tämän kömpelyyden olen nyt itselleni antanut anteeksi, seuraavaan en tahmeuksia salli. Kirja löytyy tällä hetkellä ainakin BoD:n omasta kirjakaupasta ja Applen iBooks Storesta, muut e-kirjamyymälät seurannevat perässä. 

Jos siis olet alusta alkaen yritystäni seurannut ja haluat katsoa mistä elukoista olen kahden vuoden ajan vauhkonnut, niin käy lukaisemassa. Linkki verkkokauppaan löytyy näiltä sivuila. Aivan itse sen tuonne reunaan hakkeroin.