Syksy

Syksy on täällä ja henkitoreiset lehdet. Kesä riutuu pois, palaa kirkuen loppuun räikeissä väreissä. Vasten tahtoaan luopuvat lehdistään, eivät tahtoisi antaa, mutta tyhjä on lehmuksen tahto. 

Lauhkeimmat meistä kiertyisivät kiinni runkoon, halaisivat koppisiemenelliselle jaksut, mutta modernina ihmisenä minä suosittelen koivikolle Maria Nordinin puupää-kurssia, josta monet ovat löytäneet avun latva-alueen ongelmiinsa. 

Kuulas on kaunista, värikäs silmien sokeria. Harmi vain, että syksy ei taaskaan saapunut kirkkain mielin. Tällä kertaa vihmoo räntää, ruska samenee ja hukkuu suttuun. Lehtipesäksi naamioitunut lätäkkö on kiinnostunut lenkkaristani, nikkailee, kuiskii, astu minuun kuin mureaan tammaan. 

Sataa räntää, sataa syvälle. Ei taas tätä, ei vielä. 

Smirren lempireitti kulkee nurmialueita myötäillen Näsijärven rantaan. Hellään kesään tottunut pumpuliluoti vain on ihmeissään, kun huuraan kiristynyt nurmi nipistelee anturoita. 

Sorsia majoittanut laituri on nyt autio. Kurkistamme veteen, jossa särki jäähtyy. Mieli ei tee pidemmälle, ajatukseni tekevät lohduttavan mutkan Sardiniaan. 

Puhuri raatelee, kulkee lävitsemme kuin hyinen kulkutauti. Koiran joululahjalistaan kirjataan töppöset ja lämmin takki. Itse tyytyisin matkalahjakorttiin, joku seuraksi ja sylissäni mereen. Lasipohjamökki, lämpöä ja leijuvat rauskut. Ei ole liikoja pyydetty, mutta sukkia saan ja suklaata omiin tarpeisiin. 

Kesä meni ilman suuria päiväkirjamerkintöjä. Loppukesälle suunnittelemani Kreikka vaihtui irtisanomisen myötä haaveeksi toisten joukkoon. Messuilta hankkimani saaristolomaesitteet lensivät aurassa paperinkeräykseen, mökkeily typistyi muutamaan käyntiin ja helteiden toivottomaan odotteluun. 

Aina oli muka jotakin, kiire jostakin, jonnekin. Ensi viikolla tehdään, mennään niin että muistetaan kun lokakuu painaa ja valot sammuvat. 

Enpäs valita, ainakaan enempää. Sateenkin on kai joskus loputtava, valosta otan irti sen vähän mitä jakoon tulee. Tiedossa on mukava retki hieman etelämpään ja lasten syysloman leppoisat päivät. 

Työtön

Ei lämpö rakeeseen mahdu. Television ilmastoarvuuttelija oli ilmeisesti kopannut kainaloonsa loppuunlivotun sammakon, sillä luvattu käristys muuttui äkisti liiankin vaaleapaahtoiseksi. Suomalaiseen makuun hyytynyt keli tirskui niskaamme vetenä, rakeina ja vilustuneina muistoina heinäkuisista päivistä.  

Ilmeisesti muiden kaupunkilaisten ja kansainvälisten vieraiden mielestä kesä oli jo ohi. Hämeenpuiston ruokakojuilla käyskenteli vain hyppysellinen ihmisiä, joiden nenät kävivät enemmän kuin suut. 

Yksi syy pieniruokaisuuteen saattoi olla se, että suolainen lätty maksoi 14 euroa, vaikka letussa oli vähemmän rojua kuin Loirin laminaatilla. Kunnon jäätelöäkin olisi tehnyt mieli, mutta huura kihersi jo paidan alla. Hieman jäi mietityttämään mässäilyfiestan ajankohta. Miltä paikalla olisikaan näyttänyt loma-aikaan. Lasten kanssa totesimme kesän päättyneen tähän viimeiseen tapahtumaan

Nyt on aikaa vaikka tyhjyyteen katsoisi. Viimeinen tynkäyövuoroni kului lähinnä ihmettelyssä, että siinäkö se kaksi vuotta sitten tosiaan vierähti. 

Ei kätellyt pomo, ei kiittänyt kelloin eikä kultaisin helyin. Eivät soineet torvet eikä ylevät huudot, ei soitettu perään että hyvin teit, ota osake.

Kamat kaapista, halaukset ja heipat, nähdään eli ei, ja sysimustan yön läpi kotiin. Mitä jäi käteen, kun tyhjiltä näyttävät?

No, yhdessä työhaastattelun tapaisessa jo käväisin, mutta ilmeisesti käväisyksi jäi. Loppuvuosi siis kulunee kirjainten parissa, on tullut aika katsoa osaanko sittenkään kirjoittaa. 

Heipoista hyvästeiksi

Aamukampani on jo kuin kaljuuntuville valmistettu. Tikku siellä, toinen täällä, aukkoja enemmän kuin De Wallenin alueella. Niinhän siinä nimittäin siis lopulta kävi, että työt päättyvät muutaman viikon päästä.

Onneksi arvoisan toimitusjohtajamme spekulalla leukaan revitty hymy ei ohene eikä palkkiovirta tyrehdy. Aluksi uuden ajan menestysjohtajana pidetty päällikkömme jähmettyi tehtaan miljoonavoittojen hieman hiipuessa samanlaiseksi kuin kaikki muutkin kirjainrajoitteiset ongelmanratkojakollegansa. Tiukan paikan tullen olalla keikkuvasta Louis Vuittonin uhkailupussista löytyvät aina vain ne tutut kirjaimet y ja t. 

Niinhän homma toimii kyllä muuallakin. Postin toimitusjohtajan palkkiot ovat jo sitä luokkaa, että pelkät verkkopankkitunnuksetkin painavat korttipakan verran. Lisää tietenkin pitäisi saada, joulukin tulossa ja possulle huntu. Toistaiseksi Malisen alaiset saavat vielä työstään palkkaa, mutta eiköhän se epäkohta ole paikallisesti sovittavissa. Orjatyöstä irtisanoutuvista pitääkin sitten huolta juuri tällaisia laiskureita varten kehitetty aktiivimalli. 

Samaa tähtipölyköyttä vetävät pelottelevat meitä johtajakadolla. Palkkojen ja palkkioiden laskiessa parhaat osaajamme kuulemma pakenevat ulkomaille asti yhteistoimintamenettelemään.

Onko paras osaaja muka se, jonka aikana alamäkeen mennään niin lujaa, että pulkasta irtoaa pohja, eikä alamaisten alennetuilla palkoilla saa hankittua paikka-aineksia edes liukuriksi asti? Saisiko sellainen johtaja silloin vapaasti lähteäkin? Sen sijaan, että jaetaan työntekijöille verokortit, tai lähetetään Rinteen oppien mukaisesti kurkistelemaan tyttäriä ikkunoista, kerätään kaikki osaamattomat ja ylipalkitut toimitusjohtajat parijonoon, istutetaan Turun funikulaariin ja katsotaan kuinka ikkunat huurtuvat idealamppujen olemattomassa tuikkeessa. 

Viime päivät töissä ovat olleet jo lähinnä heippojen jättöä, mikä tuntuu harmittavan jo enemmän kuin itse töiden loppuminen. Muutaman ihmisen olisin halunnut napata mukaani, viedä tuohon lähelle Näsijärven rantaan ja odottaa kun syksy tuo hämärän ja keltaiset illat. Heipoista kasvaa aina niin helposti hyvästit. 

Poompiloo ja akko

Järvensivun yö ja kaksi hedelmällistä alapäätä. Kuusi minuuttia suttaista keikutusta, huokaus ja hellintä. Kipinä syttyy joskus herkästi, kun olosuhteet ovat elämälle suotuisat. Tuosta kipinöinnistä on kulunut nyt 18 vuotta. 

Aikuiseksi en poikaa vielä suostu kutsumaan, mutta täysikäisyyden olen pakotettuna myöntänyt. Liian lähellä on vielä aika, kun kädessä oli poompiloo ja akko, kieli päristi puuautoihin voiman, jonka kaulaan ripustettu kuolalappu keräsi talteen. Ruskovillan kestovaipat pyöristivät takapuolen niin, että pullava kroppa oli kuin punaisiin sukkahousuihin pörähtäneellä kimalaisella. 

Tässä iässä aika rullaa ruutia renkaissaan. Siinä vauhdissa tietyt ajanjaksot lähihistoriassa hämärtyvät, ja yksittäiset tapahtumat tuntuvat hukkuneen jonnekin, mistä nousevat vain kaivamalla ja usein hieman erilaisina. Vuosien pinoutuessa sitä pelkääkin jo unohtaneensa, mutta onneksi se on vain pintaa joka pyyhkiytyy, pölyä menneistä päivistä. Puhallus vain, ja poika pyörähtää takaisin papanaksi, joka rauhassa katsoi, ja antoi maailman hosua ympärillään. 

18-vuotias. Muistan kyllä, vaikka korvieni ylle on satanut harmaata. Se on aikaa, kun vanhemmat eivät enää kyttää tekemisiäsi, mutta ovat silti apuna kun arki kamppaa. Elämässä on tilaa ja uutta vapautta ja pilvet vielä puhdasta hopeaa, aikaa vaikka huomisen tuhlaisikin. Keho on karvansa kasvattanut, kaikki putket ja pumppaimet suurin piirtein siellä missä pitäisikin. Vehkeet omat ja tutut, lainattavissa. Ajatukset tiukasti tulevassa. Ajokortti, ylioppilaskirjoitukset, armeija. Naiset, joilla on kaulalla vaniljaa ja hiuksissa mansikkaa sekä ihmeellinen kyky sotkea tuoksuherkän aistit. 

Hetken pelkäsin, ettemme saa poikaa kasvatettua hengissä täysikäiseksi. Pää keräsi kuhmuja kuin sokeiden konttaamossa, puukkoa terästä kiinni ja silmäkulma edellä kohti hyllyn kulmaa. Jos tontilla oli kuoppa, niin pieni jalka pujahti sen perukoille yhtä varmasti kuin itse myyrä olisi tossunkärkeä ohjannut. 

Taaperosta asti poika on ollut kiltti ja päästänyt meidät siten helpolla. Kasvatuksella on tietysti ollut oma osansa, mutta ei ihmiseen ominaisuuksia istuteta. Utelias luonne on aina löytänyt taikaa tavanomaisesta. Herkät korvat kärsivät kovista äänistä, hyvä sydän kaltoin kohtelusta. 

Älä kadota näin pitkään säilynyttä leikkimielisyyttäsi, vaan hukkaa sinä vihdoinkin se pintakovuus ja Miettisen suvun miesten tekaistu tiukkuus. Murra se synkkyyden lamauttava kirous, joka kiertää perintönä veressämme ja vain odottaa mustimpia hetkiäsi. Tunne vahvasti luvan kanssa, älä piilota tai patoa, me aikaisemmat olemme sitä jo yrittäneet. Kuuntele vanhempiesi neuvoja, mutta tee niin kuin itse tekisit, sillä elämä on omasi. 

Seikkaile ja iloitse. Rakasta, sillä se on parasta mitä meillä on. 

Määräaikainen

Helle laski Näsijärven pintaan lämmön ja kankealanteisen vieraslajin. Kesäloman viimeiset päivät ja tunnit vietin mökillä. Tai siis järvessä. 

Loman loputtua päivät ovat taas sitä perusarkea. 12 tunnin työ- ja yövuorot sotkevat päivä- ja unirytmin niin rivakalla otteella, että pintakalana pyrstöily alkaa tuntua jo karkaavalta muistolta. Samalla sain jo kipeän muistutuksen siitä, mitä tulen töiden loputtua kaipaamaan. 

Keväällä päätin olla hermoilematta määräaikaisen työsopimukseni syksyisestä päätepisteestä. Tomerasti poljin siis koko huolenaiheen ajatusteni takamaille. Attendon vaippahuollon tilanneet vanhukset kuitenkin tietävät, että minkä alleen laskee, sen edestään löytää. Niinpä liian pikaisesti pintahautaan lakaistu huoli palasi heti ensimmäisenä työpäivänä. Töitä on nykyisellä sopimuksella jäljellä nyt alle kaksi kuukautta. 

Mitä sitten syksystä eteenpäin jos työt taas loppuvat? Aika on kuulemma rahaa. Hyväksyykö pankki jos annan heille maanantait ja yhden myöhäisiltapäivän? CV:n voisi tietysti taas päivittää uusilla ansioilla ja uroteoilla, mutta parin vuoden tehdastyö on nopeasti tallennettu. Kuinka kirjata ”karttava luonne” niin, että se kuulostaa hyvältä? 

Hieman huolestuneena olen seuraillut työpaikkailmoituksia, joissa hakusanoina toistuvat iloinen, reipas, ahkera ja tarvittaessa töihin kutsuttava. Aina pääsee osaksi hyvää tiimiä, jossa yhdessä tekevät ja yksin lähtevät, ripeät kädet purkittavat enemmän. Lue paperista vain, kyllä ihmiset sähköä tarvitsevat ja rajattomasti dataa. 

Kuka palkkaisi jo aavistuksen kankeaksi käyristyneen, jolla ajatus silti käy ja silmien takana palava kaipuu? Joka pärjää yksin, vaikka kaipaa toista, lomista kysyisin vielä. Hetikö alan vai omilla hanskoilla?

Uuden edessä todennäköisesti siis taas, helvetti sentään. 

Miten siis tehdä sutusta kultaa, kerätä kokemuslisää käväisemällä? 

No. Lopulta tarpeeni ovat kuitenkin hyvin perinteisiä, tarvitsenhan vain ruokaa, rikkauksia ja keksittyä osaamista. Aikuisfantasian kannattajana mieleen juolahtaa tietysti ensimmäisenä erilaiset mytologiat ja liioittelun lehtevä ilo. Menestykseeni riittää siis vain Dagdan pata, Odinin Draupnir ja al-Taeen mielikuvitus. Jos oikein kultaisesti käy, saatan olla jo yhden sepityksen päässä sopeutumisrahasta. 

Voihan olla, että huonoista ennusteista huolimatta työsopimustani jatketaan. Silti huoli painaa kuin pesty varallisuus. Olo onkin välillä kuin kahlevangilla, kasvoni niin huolesta puutuneet että hymyynkin tarvitaan pinsettiote, enkä yhtään tiedä mistä rahani tulevat. Yhtäkkiä ymmärrän Sofia Belorfia oikein hyvin

Erakko

Palasin Facebookiin. Hetkiseksi. Onhan se ihan mukava perusidea olla mukana siellä missä kaverisikin. Festareilla. Saleissa ja areenoilla, harjuilla ja laitamilla. Miksi siis jälleen kyllästyin?

Sosiaalisessa mediassa pätee sama hikisääntö kuin sulkapallossa. Mitä parempi olet sitä raskaammaksi peli käy. Kuvia ja ilmeitä kuuluisi tallentaa palveluun tiheästi, vauhkoonnuttaa katseleva kaveriparvi sarjalla kömpelyyksiä tai pysäytettyjä nuotioita. Kauneutta niiltä, joiden kasvot sen sallivat. Yhtäläisesti pitäisi tykätä ABC:n keitinperunoista ja raukean arkisesta tuokiosta tasavärisen pellon nilkkaheinässä, tai reagoida tilanteeseen nähden liian pontevasti tuntevalla emojilla.

Sanoakin pitäisi jotakin, hiljaisuus on yhteisössä myrkkyä. Silloin olet vain mykkänä kyyläävä syylä, joka liikahtaa ainoastaan bikinikuville, mutta mukana olisi roikuttava, sillä mykkä on parempi kuin näkymätön. 

Pitäisi liittää itsensä veneisiin ja vainioille, osaksi kaikkeutta, jossa kansa on yhtä ja taustalla bändi. Sormille valuva pehmis. Ojentaja ja hauis. Lomille lompsis. Parasta olisi jos kuviin osuisi jokin täysin naurettava sattumus, esimerkiksi hiisi tai vihreiden kiukku-Iiris. No, kunnioitus sille kenelle kunnioitus kuuluu. Hiidet eivät aikanaan olleet naurun asia. 

Raskaita ovat siis laiskalle pallopelit sekä somekansan peukkumereen heittäytyminen. Ehkäpä Facebook oli pitkän tauon jälkeen myös jonkinlainen yritys olla siellä missä on paljon porukkaa. 

Tämä uudenlainen hiljaisuus ja tyhjiötäkin tyhjemmät hetket ovat pelottavan nopeasti muuttamassa minua erakoksi. Tai palauttamassa minua sellaiseksi, finni-ikäisenä olin ujo ja yksin. Omasta ja partani mielestä olen muutosprosessissa ehkä puolivälissä. Lasten ja Smirren vierailut onneksi pysäyttävät muodonmuutokseni hetkeksi.

Tulisipa talkoot ja yhteinen moi, sillä mikään ei yhdistä niinkuin jaetut haravat ja makkaran grillattu pinta. 

Mitä tapahtuu vastavalmistuneelle erakolle? Ollaanko sitä sitten loppuun saakka, ärrinä pehmeän keskellä? Entä voiko erakko elpyä? Laudat ikkunoista ja ulos, ihan rannalle asti missä ihmiset tanssivat vesirajassa ja kampittavat lapsia. Missä valo pilkkoo parran ja vesi liottaa laastarit varpaista. Sitä kai kaikki kuitenkin lopulta haluavat. Päästä sinne missä joku tykkää.  

Kotona katselen uuden taloyhtiöni vaimeata elämää, ja mietin Iiris Suomelaa, jonka sukunimen loppuosa on harmillisesti sukupuolittunut. 
Mitähän tuumii naapurin veteraani, joka vaahdottaa peltiä kosketuksella jonka vain uusi tyttöystävä tai Primera on ansainnut. Mitä niin merkittävää tai salarakkaita on haudattu nuorekkaan rouvan kukkapenkkiin, että sinne pitää päivittäin kurkistaa. Ei kuopsuta, ei kaiva, mutta katseella möyhää, ja sama kotiin palatessa. 

Minkälainen merkintä minusta olisi kirjattu viranomaisten mustiin kansioihin, jos olisin napannut kodin turvajärjestelmiä ovellani kaupitellutta neitokaista poninhännästä ja taluttanut kahviseuraksi. Raottanut sälkkäreistä valoa sen verran, että toisemme näemme ja siniset silmät, ja aurinko kultaa pullasta sokerin. En osta, mutta puhu. Leikitään, että seuraksi tulit. Sano sinä jotain, sillä minä olen sanat jo unohtanut. 

Jäätelö ja avain

Suomen kesä. Se koleahko aika vuodesta, kun lämpötila kohoaa pysyvästi yli 15:een asteeseen, ja Rosanna Kulju kihnuttaa rakennustyömaiden ympärillä. Lämpötilasääntö ei tosin päde iltaisin, öisin tai keskipäivän molemmin puolin. Ikävä kyllä myös uusi käristyskupoli ja erilaiset ennusteet Eurooppaa tuhkaksi korventavan superhelteen lipaisuista hyytyivät siihen povaamaani Jäämeren jähmeään röyhyyn. 

Keho ei tykkää kylmästä eikä kihti kosteasta, joten halu matkata lipaisun luokse kasvaa. Rahahan ei huhujen mukaan tee onnelliseksi, mutta kernaasti kyyristelisin elooni pettyneenä bungalowissa paikassa, jossa hameet ovat kaislaa ja jää on tuttua vain drinkkien sekaan puristettuna. Pitkän ja epätoisen tutkinnan jälkeen oli kuitenkin pakko todeta, että raha ei tule riittämään kuin Näsijärven kylmään kieleen. 

Vesi liukastuttaa rantakivet ja pesee pennusta liian uhon. Mökin avaralla nurmella hallitsemattomista energiapurkauksista nauttinut Smirre töhötti liian lähelle järven pintaa ja totesi, että söpöydellä on varjopuolensa. Emoltaan perittyjen karvatöppösten pitokyky on nimittäin märällä kivellä olematon, joten villapallo liukui vesikuplaan kuin saippuaan astuneena. Pörheän pehmoinen turkki menetti vedessä pehmeytensä, ja pian rannalle nyppäistiinkin surkea ruoto, jonka uusi ulkomuoto muistutti enemmänkin rapua. 

No, huolehtivaisen emännän lämmin syli ja sitkopullan lähimuisti auttoivat nopeasti, ja pian elukka juoksikin taas lempipuuhaansa kalliolle nuolemaan vesilintujen jätöksiä. 

Ohuempi olemukseni johdattaa minua joskus myös paikkoihin, joissa olen käynyt viimeksi 10-15 vuotta sitten. Tällä kertaa suuntasin jälkikasvun kanssa Särkänniemeen, jonne päätin ostaa myös itselleni rannekkeen. Mahtuisinhan taas satavarmasti ja ilman noloja tilanteita jokaiseen tontille pystytettyyn hyrrään ja propelliin. 

Jälkiviisauden hehkussa on helppo lämmitellä, mutta ehkä mahani muljahtaessa ensimmäisen kerran olisi myllytys ollut syytä lopettaa. Sen sijaan täytin itseni noutopöydän glutamaattipullilla, pippuripossulla sekä yllättävän mausteisilla öljyä liruvilla kasviksilla, huuhdoin sekasotkun sisääni kuplavedellä, ja sekoitin kaiken laitteessa, joka liikkuu moottoritienopeuksilla ylösalaisin. 

Kyydin jälkeen vatsa turposi neitseellisesti kuin Marialla muinoin. Oudosti tunsinkin välillemme muodostuvan hauraan, mutta historiallisen siteen. Aivan kuin kaksi ajan erottamaa lääketieteellistä ihmettä, jotka molemmat tekivät vääriä päätöksiä ja paisuivat erilaisista syistä. Toinen raotti viinipäissään lannevaatettaan väärälle beduiinille, toinen kieppui ja söi. 

Tässä vaiheessa kesää ja lomaa pää on täynnä ideoita erilaisista puuhista lasten kanssa, ja ajatus laukkaa ilmeisesti jopa öisin. Aamulla sain kännykkään unissani asettamani muistutuksen, jossa luki vain ytimekkäästi ”jäätelö ja avain”. Aion noudattaa omaa neuvoani läpi kesän.