Kaunis, mutta tahmea

Vinous talttuu riittävällä määrällä rautaista levitysvoimaa. Helppoa ei tyttären oikomishoito kuitenkaan ollut. Usean vuoden kärsimysnäytelmään mahtuu kipua, verta ja revenneitä poskilihoja, mutta nyt hampaat istuvat suorassa kuin varusmiehet oppitunnilla. 

Muistan oikein hyvin, kun ensimmäinen rivi rautanappeja asennettiin. Istuin tukena samassa huoneessa. Sitkeästi tyttö yritti hymyillä, mutta jännitys ja suru vääristivät ilmeen peloksi. 

Oikomishoitaja esitteli katiskan ennen asentamista. Kauhuissani mietin miten tuon alunperin jalkaraudaksi suunnitellun kidutusvälineen saa ajettua heiveröisen tytön piskuiseen suuhun, ei tinttiin talipallo mahdu. Suuntasin katseeni tiukasti kännykän näyttöön, mutta kilinä ja nirske puskivat väkisinkin alastomiksi jääneisiin korviin.

Puhuminen oli vaikeaa, kun ässä lässähti metallin pintaan, ärrä suli källynpyöläksi. Suu valutti sylkeä, silmät kyyneleitä. 

Muutama viikko sitten suu vapautui ja kielelle löytyi taas tilaa. Tyhjennysoperaation jälkeen onnesta loikkiva tyttö sulloi suunsa täyteen sitkeintä löytämäänsä toffeeta ja maiskutti niin että sylki meinasi jälleen suusta loppua. 

Hymy oli kaunis, mutta tahmea.  

Uskomattomat 20 yötä Italian matkaan. Sisko vinkkasi useampi kuukausi taaksepäin, että minun pitäisi opetella italiaa. Ahkerasti harjoittelemalla sanavarastoni onkin karttunut, enkä enää usko jääväni reissussa ilman jäätelöä. 

Tuleva matka menee jo uniinkin, joissa yleensä väännän kieltä niin kierteelle, että tavallista pizzaa tilattuani eteeni kannetaan vain sirkkoja, sekä muuta ihmisen suuhun sopimatonta sohjoa. Taksimatkat päätyvät aina väärän kaupungin laitamille, Colosseum on kutistettu, merivesi mustaa kuin tuhkattu hiili. 

No, all the same, Miettiset pakkaavat jo! 

Suomen maaperässä kasvaa nyt sellaisia vieraslajeja, ettei kitkemiseen taida löytyä riittävän raavasta myrkkyä. Tällä kertaa turpeesta sikisi 18:n millin teräsputkella varustettu muovilapainen apila. 

Jo syntyhetkellään oudosti ruostuneen rikkaviipperän juurella loisiva, selvästi veren imemiseen tottunut punkki keskeytti hetkiseksi uusien uhrien etsimisen ja pukelsi imukärsästään autotallissa oppineensa sanan, luottamus. Pelottavasti kukaan ei tiedä mitä tuo sana tässä yhteydessä tarkoittaa. 

Voinen kuitenkin luottaa siihen, että 14:n sentin tuntipalkankorotukseni päätyy tämän painajaisten pajatyöntekijän pohjattomiin taskuihin, joista on suora jatkoyhteys Riku Aallon pankkitilille. 

Riku, hävettääkö?

Ei. 

Riittääkö?

Ei. 

All the same

Vain muutama kuukausi taaksepäin aloitin päiväni Atlantin valtameressä, ja huomasin, että tässä on ihmisen hyvä. Nyt arjen ja yövuorojen ruhjoessa on välillä hankala uskoa, että kyllä, minä todellakin olin siellä. Vertailenkin päivittäin muistamiani yksityiskohtia valokuviin, ja ilahdun, kun ne täsmäävät. 

Omaksi suureksi hämmästyksekseni hukkasin kielitaitoni ja puhekykyni juuri sillä hetkellä, kun kerrankin niitä olisin oikeasti tarvinnut. Olen kuitenkin hieronut onnistuneita kauppoja kodinkoneista ja jopa kattoturvatuotteista englannin kielellä, pelastanut onnistuneesti kielitaidottomia työkavereitani pulasta, joten verbaalinen suolitukko jysähti täytenä yllätyksenä.  

Jostakin syystä en vain saanut kunnolla selvää amerikkalaisten puheesta, joten en oikein osannut vastatakaan. Ainakaan järkeviä lauseita käyttämällä. 

Key Westissä asioimme eräässä marketissa etsimässä tuliaiskaramelleja. Myyjätär runnoi kilon painoisia makeissäkkejä silkinohuisiin muovikasseihin ja kysyi: do you want one bag or two? Olin jälleen varautunut äänettömään ostohetkeen, joten tästä sanallisesta yllätyshyökkäyksestä säikähtäneenä jähmetyin kuin pleistoseenikautisesta mudasta juuri pystyyn erectoitunut kädellinen, joka selvästi halusi sanoa jotakin, mutta kurkunpää ei vielä sallinut sanojen muodostua. 

Kiusaannuttava hiljaisuus laskeutui ympärillemme, kun koko maailmankaikkeus pysähtyi odottamaan vastaustani. Tuijotin kysyjää läpi ajan ja ikuisuuden kuin Susanna Koski työtöntä, mitään tuntematta. 

Vain asekauppa kassalla kolme tuntui vetävän, mutta minä olinkin makeislinjalla. Huomasin hiekkaisten sandaalini vajoavan takaisin siihen evoluution alkulimaan, josta juuri olin tähän väärään maahan ja aikaan saapunut, ja tunsin outoa kaipausta palata mereen, kun kassa vielä kerran rapisteli muovipussejaan, one or two? 

Säpsähdin näyttävästi nykyhetkeen, pengoin vielä nopeasti läpi koko sana-arsenaalini, ja työnsin ulos huolella haudutetun vastaukseni: All the same. 

Ei niin pientä tienvarsivessaa tai maakuoppaa, etteikö se olisi ollut varustettu kaksiasteista juhannuskeliä puhaltavalla ilmastointilaitteella ja vähintään kuudella televisiolla. Töllöohjelmat keskeytyivät kolmen minuutin välein huutamaan autoista, hampurilaisista ja pizzoista. Lapsille tarjottiin pepperonisiipaleen selästä venytettyä juustoa aina erityisen edullisesti. 

Ravintoloissa taas pisti silmään muovijätteen määrä. Pestävät ruokailuvälineet tai jopa astiat olivat äärimmäinen harvinaisuus. Yhdestä pahvimukista huonoa omatuntoa kerääville sanoisinkin, että meidän tekemisillämme taitaa lopulta olla mitättömän pieni merkitys, kun vastassa haarukoi kokonainen kertakäyttöyhteiskunta. 

Autoliikenne sujui. Pelkät liikennemerkit eivät kuitenkaan riittäneet, vaan suurin osa merkeistä oli korvattu tekstillä. One way. No turning. Lane ends. Forever young. Välillä asiaa oli mahdutettu pieneen kylttiin niin paljon, että kun lopulta oli riittävän lähellä sen lukeakseen, ei millään ehtinyt tavata kaikkia kirjaimia. 

Tööttöä painettiin tasapuolisesti sekä ohittelijoille että hitureille, tai ihan vain siksi, että hupparista löytyi nukkaa. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut ottavan merkkiäänen moittivaa törähdystä henkilökohtaisesti. Kaistanvaihtajille annettiin tilaa ja autoliikenne soljui eteenpäin kuin sekasortoinen joki, joka aina ajoittain läikkyi äänekkäästi yli, mutta virtasi silti kaikissa metallin väreissä ihmeen sopuisasti, ilmiselvästä liikatäytöstä huolimatta.  

Dollarilla hymy, viidellä jo virnistys. Tippauskulttuurin omaksuminen kesti myös aikansa. Kenelle sitä kuuluu antaa, ja paljonkos se olikaan? Onko dollari vain vittuilua, kymppi yliannostus? Pitääkö festareiden viinankaatajaakin muistaa jokaisella minuutin kohtaamisella, vaikka tällä ruskeat silmät olisivatkin?

Vallan tunne tuhdin aterioinnin päätteeksi oli muikea, kun asiakaspalvelutyöhön jostakin syystä erehtynyttä hapsijäärää pystyi helposti rankaisemaan olemattomalla juomarahalla tai jättämällä poloisen kokonaan janoiseksi. Jossakin vaiheessa kuitenkin mietin saiko pääskysen siivet ripsiinsä liimannut silmäniskijä ylimääräistä vain siksi, että oli kumartelua vaativaan tarjoilutyöhönsä valinnut kanjonin avaruudella varustetun kaula-aukon ja valkoisen topin? 

Kaikki eivät tosin jaksaneet edes yrittää. Mieleen jäi aidosti pettyneet tunteensa osoittanut taksimies, jonka palveluasenne mäjähti kuin naama turvatyynyyn, kun lentokentälle matkatessamme ilmoitimme käteisen olevan loppu ja tiedossa olisi siis korttimaksu. 

Tuttavani kysyi, että mitä reissusta jäi käteen, paitsi muutenkin alimitoitetut palkeensa tyhjiksi puhaltanut rahapussi? Rusketus, joka kilisi heti Frankfurtin kuuraiselle maaperälle kotiinpäin palatessamme? Aito amerikkalainen avaimenperä, jossa lukee isolla USA, Made in China? Lanteille laskeutuneet lisäkilot hotelliaamiaiselta, joka oli täyteläisempi kuin sarvellinen runsautta sampon läpi myllytettynä? Kännykän pienelle näytölle pysäytetty meri? 

Aina kuusiaidan tällä puolen pysyneelle matka oli kuitenkin elämys, joka pureutui syvälle. Uskallankin väittää, että joskus kaiken päättyessäkin vielä muistelen, kuinka elinikä sitten nuorena miehenä suljin silmäni keskellä talvea ja avasin ne uudelleen kesään, kuinka näin meren, mutta en vastarantaa. Muistan Key Westin lämpimät illat, palmupuiden natinan tuulen keinussa, suurkaupungin, joka välkkyi läpi yön. Sain viettää hetken paikassa, jossa kuukin istui keikallaan.

Ultra

Horisontaaliseen asumismuotoon tottuneelle korkealle kurottava Miami on silmät pullistava näky.

Ensimmäiset kaupungissa viettämäni tunnit otinkin kuvia lähinnä ylöspäin, ja tavoittelin kamerallani talojen kauas katoavia latvoja. 

Turvatoimet kaupungissa ovat mittavat. Aidatun juhla-alueen suljetulla puolella testataan jo valoja ja äänentoistoa, kun toisella puolen alkaa virkavallan esiinmarssi. 

Alue suljetaan autoliikenteeltä, helikopterit omivat ilmatilan linnuilta. Poliisiveneet vahtivat merta eikä mikään silliä suurempi pääse lähellekään rantaa ilman hyvää syytä tai suomupeitettä.

Tarkka-ampujat kyttäävät rakennusten ikkunoita ja kattoterasseja liipasinherkkien asemiesten varalta. Hotelliin ei ole asiaa ilman ranteeseen sidottua tunnistinnauhaa. Juttelen hetken kaverini kanssa hotellin aulassa hieman syrjemmässä, kun jo muutaman minuutin kuluttua siviilivaatteisiin naamioitunut vartija käy vaivihkaa tarkistamassa ranteemme.

Koko kaupunki tuntuu muistavan Las Vegasin ampumistapauksen, eikä saman haluta toistuvan täällä. Olo on siis turvallinen, mutta väkisinkin sikiää ajatus asuttamani planeetan kummallisuudesta, kun musiikkifestareilla mukaan tarvitaan SWAT. 

Ensin tarkistetaan henkkarit ja lippu. Ranteeseen pujotetaan uusi nauha ja kehotetaan jatkamaan rappuja ylös. Portaiden yläpäässä varmistetaan, että nauha on kädessä ja tarkistetaan lippu. Viereisellä pöydällä odottaa hymyilevä virkailija sekä läpinäkyvään reppuun pakattu tervetuliaistilpehööri. Ranteeseen sidotaan jälleen uusi nauha, jossa lukee Heineken. 

Seuraavaksi meidät ohjataan itse sisäänkäynnille, jossa katsotaan, etten ole hukannut lippuani tällä seitsemän metrin matkalla, sekä lasketaan käsiin solmittujen värikkäiden narujen riittävä sekoitus. Lopuksi antaudun vielä vikkeläsormisen turvatarkastajan käsittelyyn, jossa siirrytään sortsin lahjetta ylös ilman lämpimiä alkupuheita.  

Olemme ajoissa paikalla, tilaa liikkumiseen vielä riittää. Basso kulkee kehon läpi kuin matalan taajuuden neutriino ja värisyttää sisälläni soidessaan maksaa, joka aavistelee pian joutuvansa ylitöihin. Löydänkin pian listalta helposti tilattavan tuotteen, joka todennäköisesti on äännettävissä myös myöhemmin yöllä vauhdin kasvaessa ja promillien kasaantuessa kielen alle. Vodkaspriten hinta tipin kanssa on 17 dollaria, kokoa mukilla virtsanäytekupin verran.   

Juhla-asuna niukka näyttäisi olevan eniten edustettuna, ainakin naisilla. Miesten muoti ei jäänyt mieleen. Kaikki eivät olleet jaksaneet käyttää edes sitä perinteistä nänninpeittoteippiä, vaan hölskyttelivät vastaan nisät vapaasti tytisten ja puhkoivat helteistä ilmaa vailla huolen häivää ja rusketusrajoja. Monen asusteen ainoa minimaalinen kangasosuus olisi saanut nepparihiirenkin tuntemaan itsensä ylipukeutuneeksi, ja sekin kaistale ohutta lankaa oli kiskaistu soppeen, johon edes Miamin kirkas aurinko ei yltänyt. 

Bayfront Parkin festarialuetta tamppaa kolmen päivän aikana yli 165 000 ihmistä, joten alkuillan illuusio vapaasta tilasta katoaa nopeammin kuin intiaanit Ylen käsittelyssä. Omaan henkilökohtaiseen tonttiin tottuneelle suomalaiselle äärimmäinen tiiviyden tuntu on uutta, tunnenkin itseni luumuksi rusinarasiassa. Päälavan edessä liikkuminen on mahdotonta, enkä välillä tiedä onko helteessä pintaan puskenut hiki omaani vai viereisen juhlijan. 

Kyllä nelikymppinenkin mänty vielä vitsaksi taipuu, jopa kolmena yönä peräkkäin. Lieneekö syynä sitten valo, lämpö vai muokatun Spriten vauhtia antavat ainesosat, mutta energiaa riitti jokaiseen iltaan. 

Ikävä kyllä laserien läpäistessä iltataivaan, Eric Prydz teki saman tärykalvoilleni. Taskuni olivat kyllä täynnä korvatulppia, mutta korvat puolisen metriä tulppia ylempänä. Vasta hotellihuoneen hiljaisuudessa huomaan, että kuuloluideni ympärille on käpertynyt pillillä varustautunut edustaja Floridan monimuotoisesta eläimistöstä.

Seuraavana aamuna kahvitellessani mielessä itää jo pieni huolen siemen, koska en edelleenkään kuule normaalisti. Aivan kuin pääni olisi paksua vettä täynnä olevassa kuplassa, jonka turpean äänettömyyden rikkoo vain säkkipillin ylä-ääniin pyrkivä otus. Hieman jännityksellä odotan vielä tälläkin hetkellä vinkunan loppumista, kovien äänien yhä vihloessa korvia.  

Krapula lähtee odottamalla, Kingistä pääsee eroon kanavaa vaihtamalla, mutta miten ihmeessä poistetaan ruotsalainen tiskijukka korvakäytävästä?

Key West

Meressä ihminen on mitätön. Kellun Atlantin valtameren sylissä, eikä se varmasti edes huomaa minun olevan siinä. Selkäni takana on meren suunnaton nielu, joka halutessaan voisi kahmaista minut syvyyksiinsä yhdellä villiintyneen aaltonsa pyörähdyksellä. 

Villeys ja vaara on tästä pulikoinnista kuitenkin kaukana. Allani vettä on vain varpaideni kärkiin, Miami Beachin valkoiselle rantahiekalle vain muutama keinahdus. Aamu-uinti Atlantissa on elämys miehelle, jonka mielestä Koljonselkäkin on loputon. 

Reitti Key Westiin kulkee aivan valtameren kosteassa kainalossa. Pitkiä siltoja, vihamielisen näköisiä rämeikköjä, jotka varmasti kätkevät varjoihinsa alleja ja gaattoreita. Samanlaisina toistuvia hökkelikyliä ja kalastusvälinekauppoja, welcome-centereitä, jotka kutistuvat ja ränsistyvät matkan edetessä. Olemme seudulla, jota hurrikaanit säännöllisesti kurittavat.

Ajoittain meri on niin lähellä, että luulen yltäväni sen levottomana matkaavaan pintaan avoimesta ikkunasta. Viritän siis Mazdan äänentoistojärjestelmään Vini Vicin, roikotan kättäni ikkunasta ja yritän tunnistaa kaloja selkäeviä tunnustelemalla. 

Mazda cx-9 on raavas auto, mutta amerikkalaisten suosimien mallien rinnalla kuin paarma puluparvessa. Avolavat, maasturit ja Mustangit näyttäisivät olevan suosiossa. Litraiset koneet ovat täällä vain silmät vetistävä vitsi.

Ruokapaikaksemme valikoituu S.S Wreck and Galley Grill. Palvelu on hyvää, naistarjoilijan hiki runsas ja lätäkkömäinen. Opin nopeasti, että ruoka-annokset ovat todella suuria. En tiedä minkänäköisestä ja -kokoisesta linnusta alkuruuaksi tilaamani kanatikkuset on sahattu irti, mutta hienostuneiden makuanturoideni herättelyyn tarkoitettujen drontinkoipien jälkeen vatsa narahtaa jo kiitollisena. 

Listalla on varmasti kymmeniä erilaisin tavoin kypsytettyjä meren asukkeja mahi-mahista myskirapuihin, mutta poimin silti pääruuakseni pihvin. Omituiset massan mittayksiköt kuitenkin hämäävät nälkäistä ruokalistan tutkijaa, joten pöytään vinssattu lihapatja aiheuttaa sekä ihastusta että ihmetystä.

Fiksusti jälkikäteen suoritettu googlaus paljastaa pihvin painoksi 500g. Kun lisukkeet painavat toisen puolikkaan, cokiksella on mittaa 0,75l, pienellä kahvilla 0,5l ja Key lime pie muhkea kuin syntymäpäiväkakku, on painoa koko aterialla jo muutama kilo. 

Ehkä lava-autot on täällä tarkoitettu kotiinviemisten kuljettamiseen. 

Ensimmäisen illan Key Westissä vietämme keskustassa. Spring breakin jälkimainingeissa rationaalisen ajattelukykynsä kadottanut tarjoilijatar kysäisee juomatilauksemme yhteydessä henkkareita. En tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä, koska samaan aikaan kun vakuutan vuosirenkaideni lukumäärässä pahasti sivuun sahannutta juomankuljettajaa omasta täysikäisyydestäni, muistan jälleen kipeästi olevani nelikymppinen.

Siis nauran ja kiroan yhtäaikaa, mutta ei palmun alla pitkään jaksa kiristellä. Miltäköhän perkele kuulostaa amerikkalaiseen korvaan? Miksi meitä on luultu homoiksi jo useamman kerran?

Miksi otsani kihelmöi?

Kaukana kuukin on kummajainen, sirppi ala-asentoon keikahtanut. Valokuvaan omituisen muotoisen kuun useaan kertaan ja ihastelen sadan muun ihmisen kanssa auringonlaskua. Enemmän tosin hämmästelen suosionosoituksia, jotka lähitähtemme sai kadottuaan näkyvistä.

Aika mieto oli värien näytös aplodeihin nähden. Kuinkahan taputtaisivat, jos istuisivat saunan jälkeen rantakalliolla, kuikan huutaessa usvan läpi kiimaa ja kaihoa? Näsijärven ottaessa lyhyen yön vastaan tyynenä, varovasti, laskevan auringon sytyttäessä hentoiset pilvet punaisiin liekkeihin? Jaahas. Taidan ikävöidä kesää ja mökkiä. 

Ilmeisesti maaliskuu ei ole turistikuukausi, sillä rannoilla on tilaa, nähtävyydet jonoista vapaat. Harmillisesti Leila´s Latin Food-koju jää hukkaan, eikä jostakin syystä kuuluisa Wendy´s maistu latteuksia tuhdimmalle.

Metsästän tuliaisia kersoille, manaattiaiheista korua vaimolle, tasaista rusketusta nahkani pinnoitteeksi. Muuten värikarttani tummuukin halutusti, mutta juuri ennen reissua parturoidussa hiusrajassani kihelmöinyt hiillos roihahtaa lopulta täyteen liekkiin, kun aurinko pureutuu valkoiseen ihoon kuin hehkuva rauta ja kärventää sen kireäksi kaarnaksi. Muutaman päivän ajan vatkaan otsaan kattilallisen Aloe veraa, Nutradermiä, Hydrocortisonia, Ambre Solairea ja jotakin paikallista vihreää hilloa, joka rauhoittamisen sijaan kirvelee, ja lopulta uuden ihon kypsyessä mietin, onko sekin jo syntyessään 40-vuotias. 

Opin Ernest Hemingwayn tarinan, tutustun Fort Zachary Taylor Historic State Parkin tylsyyteen ja viereisen uimarannan äkkisyvään. Vaalea pohjahiekka katoaa kuudennella askeleella ja yhtäkkiä vettä polkevien jalkojen alla on pelkkää mustaa pimeyttä ja varmasti jotakin lieromaista väijyssä. 

Rannat ovat hyvin hoidettuja ja todella siistejä. En nähnyt yhtäkään rikottua pulloa, roskia tai ruttuun astuttuja kaljatölkkejä. Ehkä kaikki se surullisenkuuluisa muovijäte kelluu Tyynessämeressä tai Amanda Aholan metamorfoosia läpikäyvässä kehossa, jossa hiilipohjainen muutetaan polymeereiksi.  

Torstaina sanon Key Westille oudon haikeat hyvästit. Ehkä lopullisuus kaihertaa, tiedän, että en palaa. Mazda hirnahtaa paluumatkalle Miamiin, jossa on aika pureutua koko reissun ytimeen ja niihin kolmeen päivään, joista olen varoitellut maksaani jo usean kuukauden ajan. Kohteena Bayfront Park, Downtown Miami, Ultra Music Festival. 

Hellästi lujaa

Kolmet sortsit, uimasortsit, sandaalit. Silmälasit, aurinkolasit, välkkylasit. Vaatteita, joissa on lyhyet hihat ja ohuelti kangasta. Erilaisia voiteita ja mikstuuroita ikääntyvän kehoni lubrikoimiseksi. 

Vanhaksi tulemisen kunniaksi hankittu Miamin reissu muuttui vihdoinkin todeksi. Klo 6 maanantaiaamuna Espoon aikaa narautin jalkaani uudet kesäkenkäni, heitin pojalta lainaksi saamani Dumle-repun selkääni ja lipsuttelin lumikenttien yli kohti lentokenttää ja maailman ääriä. 

Osaan soutaa, savustaa kalan ja nollata modeemin, mutta en osaa toimia lentokentällä. Mietin kenelle pitää vilauttaa passia, kenelle matkalippua, ja samaan aikaan etsin katseellani sitä karskia miestä, jolla on kumihanskat ja kylmät sormet. Suunnitelmani olikin pysytellä aivan kokeneen matkakumppanini potkurivirrassa, mutta ilmeisesti kokemus tuo mukanaan myös vauhtia ja tehokkaamman moottorin, joten huomasin pian jääväni airoineni rannalle. Epätoivoissani tarjosin lippu-passi-yhdistelmääni kaikille vähänkään halukkaille, riisuin vyöni pyydettäessä ja pian istuinkin jo koneessa. Kohti ääretöntä ja sen yli, olisi Buzz Lightyear aikanaan tokaissut.

Ensimmäinen kone kiihtyi kuin turboahdettu kiisla. Voiman tunne oli vaikuttava ja toikin heti mieleeni oman Skodani ja moottoritien rampin. Kiisla ulosti minut Frankfurtiin, jossa jälleen kovin moni halusi tutustua epäonnistuneeseen passikuvaani. 

Seuraavaksi minut lastattiin kerrostalon kokoiseen lentämisvälineeseen, joka suureksi hämmästyksekseni todellakin pysyi ilmassa. Kyyti tämän jättiläisen sisuskaluissa oli tasaista, saksalaiset lentoemot tehokkaita ja ruoka niljakasta. Perse ja koko pakariston lähiympäristö kyllä puutui kymmenen tunnin istumisesta niin pahasti, että pelkäsin tuntoaistin jättäneen alakertani pysyvästi. Vapaaehtoista testihierojaa ei löytynyt, joten lohdutin itseäni tieteellä. Jos NASA etsii elämän jälkiä Titanista niin en voi menettää luottamusta omien vehkeideni suhteen, kyllä lopussa kiitos vielä seisoo. 

Amerikassa tehokkuus tuntui vaihtuvan tyhmyyteen, kun kerrostalollinen ihmisiä ohjattiin sekavilla kylteillä pariin jonoon, jotka mielivaltaiselta vaikuttaneen lippusiimaleikkimisen innostamina sekoittuivat ja yhtyivät toisiinsa kuin nykyaikaisen realitysarjan osallistujat. Lopulta usean valokuvan ja lyhyen haastattelun jälkeen ammatinvalintaansa kyrpiintynyt virkailija murahti ok, wellcome to America. 

Ensimmäinen hotellimme sijaitsi aivan Miami Beachin kyljessä, johon saimme kyydin hip hopia fanittavalta taksimieheltä. Kamat huoneeseen, pitkät housut laukun pohjalle ja askeleet kohti merta. 

Oli ilta, mutta valoa riitti, lämpöä vielä enemmän. Rannalle astuttiin lyhyestä kasvien ja kukkien reunustamasta sisäänkäynnistä, jossa tuoksui kaikki se minkä talvi täällä tappaa. Kuljetin kättäni korkeissa heinissä, riisuin sandaalit ja astuin pehmeälle hiekalle. Hetki, johon palaan ajatuksissani yhä uudelleen.  

Kotona kesä saapuu vähitellen jos aina niinkään vauhdikkaasti. Lumet sulavat, vihreä lisääntyy, ensimmäinen keltainen puskee läpi roudasta luopuvan maan. Miamissa otin yhden askeleen ja saavuin kesän keskelle, tähtiportista toiselle planeetalle. 

Tutut lokit, jotka syksyllä kadotin. Kaikki ne tuoksut ja äänet, jotka olin jo unohtanut, pikkulintujen kimeä tiititys, rantautuvien aaltojen pauhu. Silitin palmua, Atlantti minua. Ilma oli lämmin ja pehmeä ja sulatti tämän Pohjolan kalpean manaatin yhdellä aistien ylilatauksella.

Kesä iski minua hellästi lujaa. Olin perillä. 

Selluloosa, lilliputti

Kaukaa alkanut on päässyt lähelle. Vuosia mietitty ja suunniteltu Miamin reissu konkretisoitui, kun viikkasin uudet uimasortsini mytyksi tyhjän matkalaukun pohjalle. Tälle päivälle olen budjetoinut sandaalien sisäänheiton. Vielä ne talvehtivat kenkähyllyn takanurkassa, mutta olin kuulevinani pienen risahduksen tarranauhassa luvattuani niille hikiset varpaat ja Key Westin kuumat hiekat jo viikon päästä. 

Arkeen mahtuu tällä hetkellä vain töitä, loman odotusta ja kummallisia sanoja. Perhematkaksemme valikoitui nimittäin Italia, jonne rakentelin tasapainoisen yhdistelmän Roomaa ja Sardiniaa. Italian sanavarastoni on kuitenkin vielä vaatimattomampi kuin Suvi Lindenin sepityssanapussukka ja sisältää lähinnä pizzoja. No, ainakin minä tiedän mitä tilaan enkä jää nälkäiseksi, toisin kuin likka joka laittoi sormet italialaisittain suppuun ja kiemursi suustaan: selluloosa, lilliputti. 

Reissuun mahtuu pelottavan monta tekijää, jotka kokemattomilla matkantekijöillä voivat mennä pieleen. Eri hotellit, välilaskut, julkinen liikenne, vuokra-auto, erilainen liikennekulttuuri ja ruokalistat, joissa etanat ja erilaiset merelliset mömmöt on piilotettu minulle vieraiden sanojen taakse. Pasta, pizza ja cola lienevät turvallisia valintoja. 

Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen, mutta Isä Mitrolla on ilmeisesti kourassaan herkkuja pilaantuneesta siemenpussista. Lehtijutuilta ei ole voinut välttyä ja pelkkien nopeasti lukaistujen otsikoiden perusteella voisikin olla aiheellista kopauttaa kamilavka saarnamiehen päästä. 

Vai onko kyseessä sama loukkaantujarinki, joka näkee sensuuritarroille sopivia paikkoja vaikka taidehistoriassa, enpä tiedä. Ei taida kuitenkaan Mitron siemensekoituksella olla hetkeen asiaa sekasaunaan. 

Kaksi viikkoa sitten eräs lämpötilojen ja pilvimuodostelmien pääasiantuntija (läpipää) turisi iltapäivälehdissä, että keväästä tulee kylmä ja luminen. Viikko sitten luin, että kevät alkaakin jo nyt poikkeuksellisen lämpimänä. Kaksi päivää sitten omaa celsiusnoppaansa pyöräytti vielä kolmaskin expertti, jonka arvontakoneisto pysähtyi jälleen kylmän kohdalle. 

En ota osaa näihin arpajaisiin, Floridassa on helle. 

Fiinien viirujen lautanen

Tutkin nälissäni ja aikani kuluksi Tampereen ravintoloita. Lyhyen esittelytekstin perässä komeili yleensä kuva huolella valmistetusta ruoka-annoksesta. 

Pulleita hampurilaisia, tuhteja pihvejä, patonkeja, joihin oli valuvan juuston lisäksi ahtautunut kokonainen paahdettu vasikka. Kuvat eivät vieneet kieltä mennessään, mutta sylki kyllä siirtyi työpaidalle. 

Yksi oli ylitse muiden. Esittelykuvaksi oli valittu jättimäinen valkoinen lautanen, jonka kiiltävään pintaan oli tilsattu kolme erilaista suttuviivaa. Reunalle oli aseteltu koristeeksi käppyrä juuri. Keskellä laajaa tyhjyyttä komeili suullinen lihaa tikussa. 

En tiedä koska tämä tahravillitys on alkanut, mutta jostakin syystä yhtään hienommissa ravintoloissa näyttäisi olevan tapana pyyhkäistä sormet puhtaiksi lautasen reunoihin. Herutetaan nälkäisen kiusaksi lihapullalle tuoksuva liru, kuin viestiksi, että kyllä meillä ruokaakin olisi. Käytimmehän kanaa lautasellasi, mutta lintu ei tahtonut jäädä. 

Ruoka fiinien viirujen syömäpaikoissa lienee erinomaista, vaikka lautanen näyttääkin laiturin nokalta, jossa kaksi lokkia on juuri istuskellut. Olen vain ikävästi sen verran vanhanaikainen mies, että jos maksan sata euroa ravintolakäynnistä, en kotiin päästyäni haluaisi kaivaa rosvopaistia maakuopasta. 

Olen työkseni pessyt ikkunoita, valmistanut kartonkia, myynyt milloin mitäkin. Olen kohdannut ärhäköitä asiakkaita, käsitellyt puukkoja ja pyöriviä teriä. Silti en koskaan ole toiminut yhtä vaarallisessa työssä kuin laajakaistakomission erityislähettiläs. 

Ehkä liittymien kaupittelu maailmalla vain on erilaista kuin kotimaassa. Sopeutumista se ainakin vaatii, mutta onneksi sopeutumista lisätään tilille kuukausittain sopivalla summalla. 

Yksittäisinä tapahtumina päässäni muhinut fantasiakeitto on vihdoin tulilla. Muutaman sivun mittainen prologi valmistui pari päivää sitten. Raakahan sekin vielä on, mutta valaisi kypsyessään savussa piilotelleen tarinan jatkon. 

Suotta olen pelännyt uuden aloittamista, sanat eivät jääneetkään Ketun sivuille.