Muistipaikoista

Kyllä pään pitäisi tietää mikä on tärkeää. 

Muistan selvästi miltä kuulostaa, kun hallillinen uimareita loiskahtaa nauruun. Tirskahdukset, hohotukset ja altaalla odotelleen kaverini huutonauru, ne kaikki kuohuivat korviini aina lasten altailta saakka, vaikka läpsyttelin aivan Kalevan uimahallin toisessa päädyssä. Terve puna poskillani, uimahousut oikeassa kädessäni, oma teltanpystyttimeni kaikkien nähtävillä.

Muistan rusahduksen, kun autosta irtosi rengas kesken ajon, ja sen epäuskoisen tunteen, kun vapaudesta vauhkoontunut pyörylä ohitti minut oikealta. Tuoreena mieleni poimuissa on säilynyt myös selittämättömänä kuohuna teini-ikäisen rinnassa hakannut polte, kun sain huulirasvaa ihastukseni huulilta. 

Vain hetken höristelyllä onnistun palauttamaan mieleeni metallisten ketjujen kalkkeen keinusta hypättäessä sekä polkupyörääni asennetun moottoripyöräkahvan kurnutuksen, mutta en millään tavoita isäni puheääntä. Löydän kyllä äänen muistipaikan, mutta siellä ei ole enää mitään, tallenne toistaa pelkkää hiljaisuutta. Pelkäänkin tyhjyyden täyttyvän pian jollakin merkityksettömällä, sillä ei isä enää muuallakaan ole. 

Maassa tapahtuu kun päässä ei. Koko kansan Sale kävi käännähtämässä tulosillassa ja palasi kotiin vielä lämpimille lauteille. Pettyneitä vastustajia en samaa toistavissa haastatteluissa juurikaan nähnyt, mutta Paavo Väyrysen hymy oli hyytynyt loukkuun, johon kerran nielaistu ei koskaan palaa. Piilon sijaintia ei tunneta, mutta uhreiksi on Paavon hymyn lisäksi joutunut ainakin Axel Smithin lupaavasti alkanut valokuvausharrastus sekä Sipilän itsekritiikki.  

Samaan aikaan Sinisille povataan uutta sävyä jostakin peräkontin harmaan ja maitojunan valkoisen väliltä, kun kyydistä odotetaan hyistä. Eduskuntavaalit lähestyvätkin Sinisiä kuin Siltsu suojatietä, liian lujaa ja huterin ajolinjoin. Ehkä vinkkejä lopun alkuun kannattaa hyvissä ajoin käydä kyselemässä Lauri Törhöseltä, joka kuin puskista antoi kasvonsa käsitteille kielimies ja kouriintuntuva. 

Otsikot kertoivat myös Temptation Islandin paluusta ja varsinkin mukaan naaratusta Amanda Harkimosta. Harkimo kertoi sarjan esittelyssä olevansa kiinnostunut jääkiekkoilijoista, mikä saakin varmasti monen kiekonkuljettajan haaveilemaan ylämummon sijaan alabörsästä. 

Matkailua

Turussa on kultaa. Tai oikeastaan oli, sillä nyt se on Tampereella. Muutama viikko sitten lumiraja kulki jossakin Tampereen leveysasteilla, joten latasimme pojan kanssa metallinpaljastimen tuoreilla paristoilla, varasimme hotellin Turun keskustasta ja suuntasimme Museoviraston suojelualuekartta takataskussa etsimään aarteita luvallisille vyöhykkeille.

Nopeasti pimenevässä illassa Turku sai sekavan kaupungin tuomion, jossa hetken kiersimme kehää hotelliamme etsien ja ylitimme samalla kohmeana lorisevan Aurajoen useammankin kerran. Testasimme kuuluisan Dennisin kiekot, jotka olivatkin lähes yhtä maistuvia kuin Tampereen Napolissa. Palvelu tosin oli kuin hienommassakin ravintolassa. Dennisissä jopa maistatettiin alkupaloja ennen niiden mahdollista tilausta. Napolissa muistaakseni sanottiin ”siittä sitten”, kun pääruoka saapui. 

Saimme kuitenkin mainion reissun vanhassa kaupungissa, jota talvi ei vielä silloin ollut saavuttanut, sekä ensimmäiset Museoviraston pölysilmäisille kuraattoreille lähetettävät löydöksemme. 

Perhematkan suunnittelu etenee, vaikka erilaiset toiveet ja kuvitelmat hidastavatkin asioita. Tyttärelle riittäisi Kroatia, lämpimät uimavedet ja viidakko. Lyhyt vilkaisu kasvillisuusvyöhykkeistä kertovaan karttaan kuitenkin aiheuttaa lyhyen pettymyksen, kun mainitsen budjettimme riittävän vain nahkeille lehdille saakka. Toiveet kesyistä apinoista ja kirkasotsaisista kakaduista tyhjenivätkin vikkelämmin kuin Siltsun nesteytyspussit, mutta onneksi uusi nousu oli vain muutaman henkosen päässä. Mikä tahansa metsä kuulemma riittää, mutta aasit voisivat olla hauskoja.  

Poika haluaa pehmeää rantahiekkaa, turkoosin meriveden ja kaloja aaltojen alle. Pelkkä pigmentintuotannon kiihdytys ei kuitenkaan kelpaa eikä rauskujen seassa äyskäröinnissä ole seikkailua riittävävästi. Mukaan tarvitaan siis retki, jossa mennään johonkin jollakin ja tehdään jotakin. Etsin siis sellaisen jostakin. 

Jälkiviisaana lisähuomautuksena itselleni totean, että reissusuunnitelmaa ei olisi kannattanut aloittaa eksoottisista paikannimistä kuten Seychellit, Malediivit tai Mauritius. Hellettä ja trooppista hurmosta uhkuvien valokuvien ja ylellisten adjektiivien sanakirjasta kasattujen matkaesittelyiden jälkeen pakitus Kanarialle tuntuu karummalta kuin Hua Baon ja Jin Baobaon kohtalo. Kotoisasta Kiinasta kohti kuuraa, yksiväristen karhujen maahan. 

Tampereella päivä pitenee. Näin sydäntalvella on vaikea kuvitella missä kaukana kevät tällä hetkellä henkäilee, mutta kesään on 58 päivää. Miamin kielessä ei ole omaa sanaansa lumirajalle. 

40

Yöllä se saapui. Lipui synkkänä pitkin tehtaan pitkiä käytäviä, sivuuttaen nuoret ja huolettomat, jotka eivät sitä vielä tunnistaneet tai osanneet pelätä. Muka huomaamatta laskeutui ylleni kuin raskas viitta, kuiskaillen muinaisia sanoja, kuten kihti ja sydänkouraus.  

Tunsin sen kuitenkin, kurttuina ihossa, kulumana lonkassa, alzina heimerissani. Yhtäkkiä tunnistin myös merkitykset sanoille vaudeville tai tanssilavakulttuuri, ymmärsin Santtu-Matias Rouvalin ihanuuden sekä ämpäreiden ylivoiman.    

Ei ollut turvakengistä apua, suojalaseista edes hidasteeksi. Syntymäpäivä tuli ja pudotti ylleni likaisen pommin, jota en tahtonut, mutta silti se minulle pakotettiin. Pölyn laskeuduttua yskin pöhön keuhkoistani, laskin kasassa olevat ikävuodet ja sain tulokseksi musertavat 40. 

Okei, yksi lisävuosi se vain on, mutta jostakin syystä erityisen kipeästi korahtava. Ehkäpä siksi, että viisitoista vuotta sitten muistan kuvitelleeni etapin kovin erilaiseksi. 40 oli se kaukaisuudessa häilyvä piste, jossa olen kyllä Clooneymaisesti ikääntynyt, mutta minulla on rahaa, unelma-ammatti ja kroppa silkkaa lihasta. Hieman vajaaksi jäi. 

Vavahduttavan ensishokin jälkeen 40 tuntuukin sopivalta hetkeltä lyhyeen itsetutkiskeluun. Suihkuhetken sijaan voisin kuitenkin pysähtyä toviksi itseni äärelle ja miettiä mitä on tullut tehdyksi. Ajatusten liukastuttua voi tietysti jatkaa myös tärkeämpään aiheeseen - mitä seuraavaksi? 

Mitä minulla sitten on? Ratamon viehkeys ja vattumadon vartalo. Pehmeä luonne, joka näyttäytyy hankalana. Aaltoina kaatava ikävä isää, joka joskus oli. Teksti, joka oli melkein kirja, suunnitelma, joka on melkein teksti. Tili pankissa, saldo varmuuden vuoksi matalalla. Ammattiin asti en ole päässyt, nousujohteinen ura kuulostaa vain kulumalta ylämäessä.  

Mitä seuraavaksi? Soseutetut ateriat? Yöpöytähampaat ja hauraat luut, matalapaineesta ärtyvä vilkkuluomi? Muisti, joka murenee? Tarinat, jotka alkavat aina sanoilla ”silloin kun minä olin nuori” tai ”muistan kuinka kulkutauti saapui”. 

Liioittelen, tiedän, mutta se vanhalle sallittakoon. 

Mitä oikeasti seuraavaksi? Odotan kevättä ja varsinkin maaliskuuta, jolloin viimeistelen kesältä vajaaksi jääneen rusketuksen. Päätin viedä myös jälkikasvun maailmalle, kuljetan ne hetkeksi kauas kotiovelta. Saisinpa vain vinkkejä sopivista kohteista, sillä tutkimisen tuska iski netissä nopeasti. Vaatimukset eivät ole liian korkeat. Lämpöä, suolaista vettä ja laadukas hotelli, lintuja, jotka liruttavat vieraalla kielellä. 

Jong-unilla on nappi, Trumpilla toinen. Minullapa on nyt työpaikka, kaksikin hyvää ideaa ja ydinkärki täynnä juonikkaita kuvioita. Lopetan ajautumisen ja toivomisen ja palaan työhön mihin haluan ja ehkä siihen ainoaan, jonka hallitsen.  

Ladon sanoja, kunnes painokone ne kelpuuttaa. 

Sonny, Rico ja minä

Miten yksi lumisade voi nykyään sotkea koko kaupungin, täyttää moottoriteiden rampit rekoilla ja keskustan linja-autoilla, luiruttaa pikkuautot perinteisten ajolinjojen ulkopuolelle? Pelkällä kotimatkalla töistä laskin neljä autoa, jotka lepäsivät kokka kohti kuraojaa yrittäessään olla off road, ja yhden, joka oli luovuttanut kokonaan ja nostanut anturat kohti avaruutta. Suuntavilkku kyllä nilkutti edelleen kohti metsää, joten matka taisi sittenkin olla vielä kesken. 

Tiet ovat peruspyrytyksenkin jäljiltä joko paksua lumipuuroa tai täynnä teräväreunaisia tankkiesteitä, joiden päällä ajaminen paukuttaa nastat renkaista ja takahampaista. Tampereen halu olla eurooppalainen kaupunki katukahviloineen ja suline teineen ei onnistu näillä leveysasteilla. Taivas laskee alleen lunta, vettä, jäätä sekä näiden rähmäisiä yhdistelmiä niin paljon, että hylätyt tiekarhut olisivat edelleen tarpeellisempia kuin promenadiksi kutsutulta kadulta keimailtu Espresso Con Panna.  

Astelen loskalutakosta toiseen. Muutama vuosi taaksepäin Lidlin torstaitarjouspäivänä hankitut talvikengät painavat kuin mastodontin nilkat ja hiostavat ja jäätävät samanaikaisesti, joten varpaat istuvat keulahytissään kuin iglussa lauteilla. Roskalaatikoilla potkin edelliseltä kävijältä pudonneen biopussukan sisällön syrjemmälle, raaputan kannelle kaadetut kaurapuuronjämät sivuun ja huokaisen itseni kauas. Sandaalit painuvat väkisin kuumaan, paksuun hiekkaan ja katse etsii vesirajaa kahlattavaksi. Toinen käteni on kiinni karheassa palmupuussa, toinen drinkkilasissa. Meri tuoksuu lähellä, kesä kulkee pehmeästi iholla, olen siellä missä aurinko. 

Potkimani banaaninkuoret ovat lennähtäneet jäiselle uralle keskelle pihatietä. Olen pelannut riittävästi Mario Kartia tietääkseni miten siinä käy, joten kerään kuoret nöyränä talteen ja jatkan matkaani postilaatikolle. Pienikin kosteus ja pakkanen hyydyttävät postilaatikon lukon, jonka kieli tarraa kiinni yhtä tiukasti kuin Hakkarainen Räsäsen hiuksiin. 

Yritän lämmittää lukkopesää käsilläni ja killitän otsa hiessä suoraan kohti aurinkoa, joka pakottaa minut siirtymään hetkeksi varjoon. Viime kesä ei ruskettanut, vaikka jatkuvasti satoi, joten pohjarusketuksesta ei ole täällä apua. 

Olen vielä mielikuvien ja Googlen kuvahaun varassa, mutta onneksi Ultra Music Festivaleilta on kattava materiaali Youtubessa. Yritän kuvitella oman naamani muiden juhlijoiden joukkoon, omat lättäjalkani Miami Beachin hiekkaan, mutta vaikeata on. Kokemukseni matkailusta on mitätön, Miamista tiedän Sonnyn, Ricon ja vauhkot flamingot

Pitkän laiturin nokassa raukeana seisoskeleva lokki katsoo minua kuin vanhaa tuttua, ehkä sekin lensi tänne kun Riihikari jäätyi. Istahdan sopivan etäisyyden päähän linnusta, lasken jalat rauhalliseen veteen ja annan Key Westin kuumuuden sulattaa roudan ajatuksistani. Nyökkään hyväksyvästi onnellisen näköiselle lokille. Ymmärrän kyllä jos et halua palata. 

Aktiivinen mallivalitus

Luvattu työpaikkojen massaluonti epäonnistui. Luvut ja puheet olivat kyllä komeita, mutta kun komeus vuosien mittaan rapistui todellisuudeksi, tarvitaan nyt syyllinen. Samasta paikasta se jälleen löytyi kuin ennenkin, köyhien joukosta.  

Mitenköhän minun ja perheeni olisi käynyt, jos aktiivimalli olisi lanseerattu yli kolmen vuoden työttömyysputkeni aikana, tilanteessa, johon minulla ei ollut vaikutusmahdollisuuksia? Pienikin  rahallinen rankaisu äärimmäisen tiukassa taloudellisessa ja henkisesti musertavassa elämänvaiheessa olisi ollut se viimeinen vastoinkäyminen. Veikkaan, että pelottavan monelle käy juurikin niin, että pian suo on jo liian syvä ylös nousemiseen, kun tuhdiksi paisuneet luottokorttisaldotkin kiskovat syvyyksiin. 

Miten pärjäävät ne tuhannet muut saman kokeneet, jotka eivät kelpaa töihin, kun siivoojan paikatkaan eivät aukea? Ne henkisesti nujerretut, jotka vuosienkin ajan hakevat mitä tahansa työtä, vaikka yhdestäkään ei vastata, ja jotka sillä kaikkein vaikeimmalla hetkellä kuulevat television pukumieheltä, että se on vain sinun oma syysi, työtön.  

Ymmärrän aktiivimallin lähtökohdat, eli ne ideologisesti työttömät, jotka elävät kummallisenkin normaalia eloa. En vain ymmärrä sitä jo ala-asteelta tuttua rankaisumallia, jossa yhden häiritessä opetusta kaikki jäävät jälkkään. 

Minun onkin äärimmäisen vaikea lohduttaa tytärtäni, johon tuo tyyli epäreilusti iskee, että kyllä se myöhemmin helpottaa kun siitä hieman kasvat, kun samaan aikaan valtion ylin johto vetää jalkaansa niin suuret saappaat, että alle musertuu jokainen väärällä hetkellä kompastunut. 

Jaarlit, vasallit ja tubettaja

”Suomessa tuetaan paskaa läppämusiikkia”, kiekaisi Isac Elliot ja marssi Keskustorin itsenäisyyspäiväjuhlan esiintymislavalle toivoen tuon samaisen tuen jatkuvan vielä hetken. 

No, kyllähän teinitytöt tukivat. Elliot nyppi pinseteillä itsensä ylä-ääniin ja ehdotti olevansa liikaa mussa kii. Olin torialueen toisessa päädyssä, mutta silti nopeasti samaa mieltä. 

Keskustorille oli kerääntynyt ennätysmäärä ihmisiä, ehkä jopa melkein yhtä paljon kuin alpakka-areenalle. Paukut vain olivat ihmeen pieniä, vaikka hienosti musiikin tahtiin välkkyivätkin. Ne suurimmat jäivät kuitenkin puuttumaan, ne jotka tuntuvat sisuskaluissa asti ja jotka aukeavat yllesi kuin monivärinen tuliverho kaamean jysähdyksen repimänä. Olisivat nyt ampuneet koko varaston kurkihirsiä myöten taivaalle ja valelleet alapilvet hillotulla butaanilla, sillä tämän suurempaa juhlan aihetta ei aivan hetkeen tule. 

Perinteiden mukaisesti katselimme myös, kuinka tärkeät ihmiset kerääntyvät saman katon alle ja sopuisasti yhteen jonoon.

Farkkuasu, nahkaa ja punainen liinavaate, jonka etumus oli kuin pursutettujen ruusukkeiden viljelyspalsta. Päälleastuttuja laahuksia, joiden laskokset keräävät varmasti jokaisen ruokajonossa pudonneen klementiinin ja koipireiden. Mielestäni vihreä sopii vain Kermitin ylle. 

Monia en tuntenut, vain muutaman urheilijan ja Jaana Pelkosen. Uunokin kättelyjonossa vilahti. Kävely näytti tekevän kipeää, eikä tukemassa ollut enää Sörsselssöniä tai Härski Hartikaista, ei Elisabethiä eikä appiukkoa. 

Niin vierivät vuodet ja kivut niveliin. Varma merkki omasta ikääntymisestään on myös se, kun huomaat, että jaarlien, vasallien ja erilaisten toiminnanjohtajien sekaan on ilmestynyt keltaiseksi värjätty kalju ja ruusukasveihin kuuluva Youtube-videoija. 

Kuluvalla viikolla näin auringon. Ei se lämmittänyt, mutta on siis kuitenkin todistetusti edelleen omalla paikallaan korkealla. 

Liian pitkään se on kuitenkin piileskellyt, eikä antanut mitään takuita uudesta ilmestymisestä, joten päätin lähteä itse sen perään, paikkaan, jossa loskaa ei tunneta eikä pimeys pääse pureutumaan ajatuksiin.

Miettinen, maaliskuu ja Miami. Uskomatonta, mutta totta. 

Mutakakkuja

On satanut niin paljon, että salakat harkitsevat sadevaatteita. Muistan joskus syksyllä päättäneeni, että pesen auton sitten seuraavalla pidemmällä poutajaksolla. Sade muutti kuukausien mittaan muotoaan pisaroista räntäriekaleiksi, hiutaleiksi ja edelleen takaisin pisaroiksi. Taukoa ei kuitenkaan koskaan tullut, joten nyt Skodan Rio Red - pinnoite on saanut ylleen niin tuhdin mutanaamion, että tekisi mieli heittää kurkunsiivut lyhdyille ja kuoria nuorentunut menopeli taas keväällä esiin.  

Metallinetsintäreissutkin ovat olleet melkoista mutapainia. Pehmeä nurmi tirsuu jalan alla ja pian kenkien pohjat ovat enemmän mömmöissä kuin Mikael Gabriel autonsa ratissa. Parin viikon takainen saldo oli muutama 1800-luvun kolikko, vanhoja luoteja ja vaivihkaa talvikenkien syviin uriin piiloutunut, mutapuristeeksi naamioitunut annos koiran ruuansulatusjärjestelmän läpikäynyttä Hau Hau Championia. 

Täytän kuukauden päästä vuosia enkä voi sille yhtään mitään. Kirota aion ja jurottaa kuin pahka varjossa, mutta karkuun en pääse. Aika ei tarvitse minua kuluakseen ja minä kulun sen mukana vaikka kuinka piilottelisin. Juhlia kai pitäisi, mutta aina tähän aikaan vuodesta ajatuksiani synkistävä pimeys kehottaa vain keräämään riittävän määrän rasvakerrosta ja asettumaan pitkille unille. 

Ehkä laitan Aamulehteen ilmoituksen: En juhli, vaan horrostan. Herättäkää minut kun aurinko taas näyttäytyy ja kaamos on kauaksi ajettu. Avatkaa parvekkeeni ovi vasta, kun kylmän sateen tilalla keinuu lämmin tuuli, kun valo on palannut ja laulu oksille. 

Unta se vain onneksi oli, harmaata utua sinisen taivaan tilalla, mustalta taivaalta putoava ikuinen sade. Pahaa unta, jossa minä täytin 40 vuotta. 

Perhana.