Sonny, Rico ja minä

Miten yksi lumisade voi nykyään sotkea koko kaupungin, täyttää moottoriteiden rampit rekoilla ja keskustan linja-autoilla, luiruttaa pikkuautot perinteisten ajolinjojen ulkopuolelle? Pelkällä kotimatkalla töistä laskin neljä autoa, jotka lepäsivät kokka kohti kuraojaa yrittäessään olla off road, ja yhden, joka oli luovuttanut kokonaan ja nostanut anturat kohti avaruutta. Suuntavilkku kyllä nilkutti edelleen kohti metsää, joten matka taisi sittenkin olla vielä kesken. 

Tiet ovat peruspyrytyksenkin jäljiltä joko paksua lumipuuroa tai täynnä teräväreunaisia tankkiesteitä, joiden päällä ajaminen paukuttaa nastat renkaista ja takahampaista. Tampereen halu olla eurooppalainen kaupunki katukahviloineen ja suline teineen ei onnistu näillä leveysasteilla. Taivas laskee alleen lunta, vettä, jäätä sekä näiden rähmäisiä yhdistelmiä niin paljon, että hylätyt tiekarhut olisivat edelleen tarpeellisempia kuin promenadiksi kutsutulta kadulta keimailtu Espresso Con Panna.  

Astelen loskalutakosta toiseen. Muutama vuosi taaksepäin Lidlin torstaitarjouspäivänä hankitut talvikengät painavat kuin mastodontin nilkat ja hiostavat ja jäätävät samanaikaisesti, joten varpaat istuvat keulahytissään kuin iglussa lauteilla. Roskalaatikoilla potkin edelliseltä kävijältä pudonneen biopussukan sisällön syrjemmälle, raaputan kannelle kaadetut kaurapuuronjämät sivuun ja huokaisen itseni kauas. Sandaalit painuvat väkisin kuumaan, paksuun hiekkaan ja katse etsii vesirajaa kahlattavaksi. Toinen käteni on kiinni karheassa palmupuussa, toinen drinkkilasissa. Meri tuoksuu lähellä, kesä kulkee pehmeästi iholla, olen siellä missä aurinko. 

Potkimani banaaninkuoret ovat lennähtäneet jäiselle uralle keskelle pihatietä. Olen pelannut riittävästi Mario Kartia tietääkseni miten siinä käy, joten kerään kuoret nöyränä talteen ja jatkan matkaani postilaatikolle. Pienikin kosteus ja pakkanen hyydyttävät postilaatikon lukon, jonka kieli tarraa kiinni yhtä tiukasti kuin Hakkarainen Räsäsen hiuksiin. 

Yritän lämmittää lukkopesää käsilläni ja killitän otsa hiessä suoraan kohti aurinkoa, joka pakottaa minut siirtymään hetkeksi varjoon. Viime kesä ei ruskettanut, vaikka jatkuvasti satoi, joten pohjarusketuksesta ei ole täällä apua. 

Olen vielä mielikuvien ja Googlen kuvahaun varassa, mutta onneksi Ultra Music Festivaleilta on kattava materiaali Youtubessa. Yritän kuvitella oman naamani muiden juhlijoiden joukkoon, omat lättäjalkani Miami Beachin hiekkaan, mutta vaikeata on. Kokemukseni matkailusta on mitätön, Miamista tiedän Sonnyn, Ricon ja vauhkot flamingot

Pitkän laiturin nokassa raukeana seisoskeleva lokki katsoo minua kuin vanhaa tuttua, ehkä sekin lensi tänne kun Riihikari jäätyi. Istahdan sopivan etäisyyden päähän linnusta, lasken jalat rauhalliseen veteen ja annan Key Westin kuumuuden sulattaa roudan ajatuksistani. Nyökkään hyväksyvästi onnellisen näköiselle lokille. Ymmärrän kyllä jos et halua palata. 

Aktiivinen mallivalitus

Luvattu työpaikkojen massaluonti epäonnistui. Luvut ja puheet olivat kyllä komeita, mutta kun komeus vuosien mittaan rapistui todellisuudeksi, tarvitaan nyt syyllinen. Samasta paikasta se jälleen löytyi kuin ennenkin, köyhien joukosta.  

Mitenköhän minun ja perheeni olisi käynyt, jos aktiivimalli olisi lanseerattu yli kolmen vuoden työttömyysputkeni aikana, tilanteessa, johon minulla ei ollut vaikutusmahdollisuuksia? Pienikin  rahallinen rankaisu äärimmäisen tiukassa taloudellisessa ja henkisesti musertavassa elämänvaiheessa olisi ollut se viimeinen vastoinkäyminen. Veikkaan, että pelottavan monelle käy juurikin niin, että pian suo on jo liian syvä ylös nousemiseen, kun tuhdiksi paisuneet luottokorttisaldotkin kiskovat syvyyksiin. 

Miten pärjäävät ne tuhannet muut saman kokeneet, jotka eivät kelpaa töihin, kun siivoojan paikatkaan eivät aukea? Ne henkisesti nujerretut, jotka vuosienkin ajan hakevat mitä tahansa työtä, vaikka yhdestäkään ei vastata, ja jotka sillä kaikkein vaikeimmalla hetkellä kuulevat television pukumieheltä, että se on vain sinun oma syysi, työtön.  

Ymmärrän aktiivimallin lähtökohdat, eli ne ideologisesti työttömät, jotka elävät kummallisenkin normaalia eloa. En vain ymmärrä sitä jo ala-asteelta tuttua rankaisumallia, jossa yhden häiritessä opetusta kaikki jäävät jälkkään. 

Minun onkin äärimmäisen vaikea lohduttaa tytärtäni, johon tuo tyyli epäreilusti iskee, että kyllä se myöhemmin helpottaa kun siitä hieman kasvat, kun samaan aikaan valtion ylin johto vetää jalkaansa niin suuret saappaat, että alle musertuu jokainen väärällä hetkellä kompastunut. 

Jaarlit, vasallit ja tubettaja

”Suomessa tuetaan paskaa läppämusiikkia”, kiekaisi Isac Elliot ja marssi Keskustorin itsenäisyyspäiväjuhlan esiintymislavalle toivoen tuon samaisen tuen jatkuvan vielä hetken. 

No, kyllähän teinitytöt tukivat. Elliot nyppi pinseteillä itsensä ylä-ääniin ja ehdotti olevansa liikaa mussa kii. Olin torialueen toisessa päädyssä, mutta silti nopeasti samaa mieltä. 

Keskustorille oli kerääntynyt ennätysmäärä ihmisiä, ehkä jopa melkein yhtä paljon kuin alpakka-areenalle. Paukut vain olivat ihmeen pieniä, vaikka hienosti musiikin tahtiin välkkyivätkin. Ne suurimmat jäivät kuitenkin puuttumaan, ne jotka tuntuvat sisuskaluissa asti ja jotka aukeavat yllesi kuin monivärinen tuliverho kaamean jysähdyksen repimänä. Olisivat nyt ampuneet koko varaston kurkihirsiä myöten taivaalle ja valelleet alapilvet hillotulla butaanilla, sillä tämän suurempaa juhlan aihetta ei aivan hetkeen tule. 

Perinteiden mukaisesti katselimme myös, kuinka tärkeät ihmiset kerääntyvät saman katon alle ja sopuisasti yhteen jonoon.

Farkkuasu, nahkaa ja punainen liinavaate, jonka etumus oli kuin pursutettujen ruusukkeiden viljelyspalsta. Päälleastuttuja laahuksia, joiden laskokset keräävät varmasti jokaisen ruokajonossa pudonneen klementiinin ja koipireiden. Mielestäni vihreä sopii vain Kermitin ylle. 

Monia en tuntenut, vain muutaman urheilijan ja Jaana Pelkosen. Uunokin kättelyjonossa vilahti. Kävely näytti tekevän kipeää, eikä tukemassa ollut enää Sörsselssöniä tai Härski Hartikaista, ei Elisabethiä eikä appiukkoa. 

Niin vierivät vuodet ja kivut niveliin. Varma merkki omasta ikääntymisestään on myös se, kun huomaat, että jaarlien, vasallien ja erilaisten toiminnanjohtajien sekaan on ilmestynyt keltaiseksi värjätty kalju ja ruusukasveihin kuuluva Youtube-videoija. 

Kuluvalla viikolla näin auringon. Ei se lämmittänyt, mutta on siis kuitenkin todistetusti edelleen omalla paikallaan korkealla. 

Liian pitkään se on kuitenkin piileskellyt, eikä antanut mitään takuita uudesta ilmestymisestä, joten päätin lähteä itse sen perään, paikkaan, jossa loskaa ei tunneta eikä pimeys pääse pureutumaan ajatuksiin.

Miettinen, maaliskuu ja Miami. Uskomatonta, mutta totta. 

Mutakakkuja

On satanut niin paljon, että salakat harkitsevat sadevaatteita. Muistan joskus syksyllä päättäneeni, että pesen auton sitten seuraavalla pidemmällä poutajaksolla. Sade muutti kuukausien mittaan muotoaan pisaroista räntäriekaleiksi, hiutaleiksi ja edelleen takaisin pisaroiksi. Taukoa ei kuitenkaan koskaan tullut, joten nyt Skodan Rio Red - pinnoite on saanut ylleen niin tuhdin mutanaamion, että tekisi mieli heittää kurkunsiivut lyhdyille ja kuoria nuorentunut menopeli taas keväällä esiin.  

Metallinetsintäreissutkin ovat olleet melkoista mutapainia. Pehmeä nurmi tirsuu jalan alla ja pian kenkien pohjat ovat enemmän mömmöissä kuin Mikael Gabriel autonsa ratissa. Parin viikon takainen saldo oli muutama 1800-luvun kolikko, vanhoja luoteja ja vaivihkaa talvikenkien syviin uriin piiloutunut, mutapuristeeksi naamioitunut annos koiran ruuansulatusjärjestelmän läpikäynyttä Hau Hau Championia. 

Täytän kuukauden päästä vuosia enkä voi sille yhtään mitään. Kirota aion ja jurottaa kuin pahka varjossa, mutta karkuun en pääse. Aika ei tarvitse minua kuluakseen ja minä kulun sen mukana vaikka kuinka piilottelisin. Juhlia kai pitäisi, mutta aina tähän aikaan vuodesta ajatuksiani synkistävä pimeys kehottaa vain keräämään riittävän määrän rasvakerrosta ja asettumaan pitkille unille. 

Ehkä laitan Aamulehteen ilmoituksen: En juhli, vaan horrostan. Herättäkää minut kun aurinko taas näyttäytyy ja kaamos on kauaksi ajettu. Avatkaa parvekkeeni ovi vasta, kun kylmän sateen tilalla keinuu lämmin tuuli, kun valo on palannut ja laulu oksille. 

Unta se vain onneksi oli, harmaata utua sinisen taivaan tilalla, mustalta taivaalta putoava ikuinen sade. Pahaa unta, jossa minä täytin 40 vuotta. 

Perhana. 

Takakonteista

Uutisviikkoon on mahtunut taas paljon naurua, sitä ainaista someraivoa, pahastumisia ja venäjänkokoisia erehdyksiä. Uutisten top 10-listaa tutkiessa tuntuukin aina hetkittäin siltä, että kaikista sodista, kansanmurhista tai luonnonkatastrofeista huolimatta eniten kuohuntaa aiheuttavat jälleen kanssaihmisten sanomiset.  

Pirkko Arstila luimisteli ET-lehden kolumnissaan pyllyverkkareiden paljastavuutta niin tiukin sanankääntein, että pian somekansan päivystäjä unohti tyrmistyneenä nauttia proteiinipatukkansa kokonaan ilman hopeavettä. Netin nättinokat iskivät vastahyökkäykseen yhtä hanakasti kuin Lordi Frimanin korvaan ja sanasota oli valmis.  

Itseäni eivät solat haittaa enkä kukkuloita pahalla silmällä kummastele. Jos joku haluaa kulkea nypyt kylmästä piukeina pikkutopissaan tai kiskoa sola soiden tiukat verkkarinsa korvanlehtiin saakka, niin siitä vain. Koko uutisessa hämmästelen vain eniten sitä, että ilmeisesti nuoret lukevat ET-lehteä. 

Amerikkalainen teinityttö Giselle puolestaan päätti heittää omat pyllyverkkarinsa rakkauden rakovalkeaan ja vaihtaa tilalle liikemiehen Abu Dhabista. Aivan pikkurahalla ei öljymies elämänsä apajille liu’u, mutta ehkä 2,5 miljoonaa euroa on sopiva hinta hieman erilaiselle porauspäivälle. Odotan vain koska Bayer ymmärtää käyttää Gisellen hehkuvia poskia omassa mainoskampanjassaan. Bepanthen - levitä rakkautta. 

Kyllä muhkeita takakontteja maailmaan mahtuu, osaan sopii jopa aikuinen mies. Olen huvittuneena seurannut uutisointia peräkontti-Virtasesta, joka päätti matkustaa ahtaasti. Huonoja uutisia kuultuaan ensin oli kuulemma tullut itku, sitten kiukku ja lopulta ärinä. Suru kuitenkin pusersi miehen pullokassien sekaan ja kaikkien meidän yhteiseksi onneksi kovassa paineessa saattaa oikeissa olosuhteissa ja mittatilauspuvussa syntyä jotakin uutta ja sinistä. 

Osaavat sitä isotkin pyllähdellä. Venäjän puolustusministeriö syytti Yhdysvaltoja Isisin auttamisesta ja päätti todistaa kovan väitteensä huolellisesti valitulla kuvamateriaalilla. Harmillisesti aineisto olikin kerätty AC-130-pelin promovideosta sekä Irakin ilmavoimien pommi-iskusta viime vuodelta. Vaikka kuvat poistettiin nopeasti, oli nolouden haiseva läjä ehtinyt jo tarttua kengänpohjaan. 

Samaan menetelmään voisi tarttua useampikin syyttävä taho, joka haluaa osoittaa maailmalle ammattitaitonsa ja osaamisensa vakoilun ja tiedustelun vaikealla miinakentällä. Ehkä Trump havaitaankin pian salamyhkäisessä Black Mesan tutkimuskeskuksessa, Merkelin lounastaessa kera Bowserin. 

Viime viikolla kuulin myös ilouutisen, työsopimustani jatketaan liki vuodella eteenpäin. Ensi töikseni lupasin kustantaa tytölle heppakortin, tilasin passin ja juhlin itseni uuvuksiin. Palkankorotuksia ei ole luvassa, mutta onneksi Riku Aalto sai sentään hieman. Kamalaahan se olisi jos ei toimeen tulisi, joulukin niin lähellä ja vaimo kuuluu kirjakerhoon.  

Sankarit

Nukun sikeästi kuin siili tuoreissa pehkuissa. Alakerrasta kuuluva kolahdus kuitenkin täräyttää minut hereille. Jotakin aseteltiin uuniin, lasin kilahdus, lahjapaperin mietoa rapinaa. Käännän kylkeä ja vaivihkainen hymy huulillani sallin itselleni pienet lisätorkut. 

Isänpäivän kunniaksi keinahdan takaisin uneen lapset mielessäni ja luomien takana alkaakin heti tapahtua. Käväisen pikaisesti pojan kanssa synnytyssalissa, jossa tapasimme ensimmäisen kerran, jonka jälkeen hyppelen aikajanalla vaivattomasti eteenpäin. Muistan sinisen ammeen ja kelluvaan pökäleeseen päättyneen kylpyhetken, ensimmäisen polkupyörän ja ensimmäisen kaatumisen ja reisiluun, joka antoi periksi heijastimen päällä muljahtaessaan. 

Havahdun aterimien kilahdukseen. Lahjapaperin kahina on loppunut, nenä muuttaa pekonin tuoksun kuolaksi suupieleen. En kuule vielä vedenkeittimen kohinaa, joten torkuttelen takaisin. 

Toisestakin lapsesta povattiin poikaa, oli kuulemma maha pystyssä sillä tavalla ja planeetat taivaankannella sirosti kallellaan. Eskimon nenä sillä oli ja silmät vienosti vinossa, mutta ei suulaketta koipien välissä. Tyttö söi tunnin välein, mutta tyhjensi kuona-ainetankkinsa vain kerran viikossa ja sekin kaarnatappi kolisi pottaan vasta tuskanhiki otsalla. Muistan ensimmäisen tarhapäivän, uintiharjoitukset ja tytön, joka roikkui äidissä kuin verhoon tarrannut imuri. Muistan Nunnun, joka vieläkin on Nunnu.

Uni ei välitä ajasta, vaan sallii vuosikymmenten ylitykset yhdessä henkäyksessä. Pian laulankin jo omalle isälleni, rullaan köykäisesti Massikan tuunatuilla kumirenkailla alamäkeen, ihmettelen vahvojen käsien voimaa ja lopulta viinan mahtia, joka sumensi kirkkaimmankin mielen. Näen hetken, jolloin isä hukkui vihaan, kääntyi väärään suuntaan eikä sallinut kenenkään seurata. 

Toista voi vihata takaisin, mutta ei loputtomiin. Kaikki muuttuu lopulta, kun vihan kohde on liian kaukana, paikassa, johon muut voivat päästä vain unissaan. Uurnalle on turha kiukutella, ja vihassa onkin se huono puoli, ettei se poistu elimistöstä ennen muuttumistaan joksikin muuksi, vielä hankalammaksi tunteeksi. Luulisin sen olevan suru. 

Nukahdan lopulta sikeästi, joten onnittelulaulu pääsi sittenkin jälleen yllättämään. Vilkaisen nopeasti ikkunalaudalle sijoittamiani valokuvia, joissa nauravat poika, tytär ja isä. Tartun hymyihin ja iloisin mielin otan vastaan kortit ja lahjat sekä rahin kokoisen täytetyn patongin. Isä oli aikanaan minulle sankari ja nyt on minun vuoroni, eikä surulla ole tänään sijaa tässä talossa. 

Ajaton

Rannan lehtipuut riisuutuivat veneeseeni. Päälle satoi ensin vettä, joka jäätyi, suli ja jälleen uudelleen jäätyessään jauhoi lehdet, oksat ja vesikirppujen raadot pirullisen jähmeäksi puuroksi. Keitoksen kruunasi vielä raavas kerros lunta, jonka alla suttu muhi tiiviiksi massaksi. Hakkasimme ja lapioimme pojan kanssa veneen tyhjäksi ja soudimme toppatakit piukeina saareen. 

Olo oli outo, olimmehan käyneet viimeksi mökillä elokuun puolivälissä, juuri ennen koulun ja työni alkamista. Kiersimme tilukset kertaalleen ympäri ja katselimme hetken itätuulessa riehuvaa Näsijärveä, jonka aalloilta olivat allit kadonneet. Puhurit lähentelivät välillä myrskylukemia, kun tuuli heitti kasvoillemme kaiken märän ja kylmän mitä pilvistä ja järven pinnasta irtosi. Pensaissa räpsähteli vielä parvi pikkulintuja, jotka kuin vimmatun kiireen vallassa etsivät jotakin. Lopulta nekin päättivät hylätä saaren ja syöksyivät myötätuuleen ilman lupausta paluusta. 

  

Inhoamani viimeinen mökkikäynti on tänä vuonna nopea. Purimme pikaisesti trampan, joka oli melkein jo muuttunut osaksi luontoa. Pirtissä lukaisimme mökkipäiväkirjaa, jonka kesäisissä teksteissä helteiden kaipuu oli kova. Sivut olivat täynnä merkintöjä grillauksesta, korttipeleistä, saunan kuumuudesta ja pitkien iltojen kalaretkistä. Vaikka helteet jäivätkin vain haaveiksi päiväkirjan sivuille, oli kesä silti täynnä valoa, aikaa ja tyyniä iltoja. 

Olen odottanut ajan ja jaksamisen paluuta nyt yli kaksi kuukautta. Aluksi ajattelin, että uusi työ vie mehut vain hetken, mutta nyt on kai pakko todeta, että en löydä aikaa enkä riittävän vireää mieltä kirjoittamiseen. 

Vanha virsi, mutta lauletaanhan niitä kirkoissa ja kappeleissakin ihan vapaaehtoisesti, joten valitetaanpa taas. Aamuvuorot kuluvat edelleen horteessa, eikä yksi vapaapäivä riitä, kun muutakin puuhaa olisi. Yövuorot sujuvat jotenkin, vaikka uni on päivällä katkonaista ja pää on sumea kuin huputettu majakka, enkä löydä konstia valon sytyttämiseen. Joskus yövuorojen jälkeen oli sentään 4-6 päivää vapaata, tässä työssä vain yksi, eikä se riitä edes puolittaiseen toipumiseen. 

Ensimmäisenä jäi blogin päivitys, koska en osaa kirjoittaa nopeasti edes lyhyttä tekstiä. Hion ja vatkaan sanoja kuin teinipoika mikrolämmintä sukkaa, vaikka kai tällaisen raapaleen saisi taitavampi käsityöläinen laukaistua kasaan nopeamminkin. Pohdinkin siis vakavasti blogin deletoimista. Pelottavasti se vain tuntuu lopulliselta luovuttamiselta. 

Kävijöitä sivullani on kuitenkin jostakin syystä riittänyt enemmän kuin minulla on sukulaisia, joten ilmeisesti tuntemattomiakin on suttujani lukenut. Istuin siis parinakin yönä sormi delete-napilla ja silmät kävijätilastoissa, enkä onneksi osannut päättää mitä tehdä.  

Vaikeuksien kautta voittoon? No, en osaa tätä ongelmaa ratkaista, joten tällä hetkellä voin vain antautua ja nostan kädet pystyyn. Kirjoittaminen on yhtä jäässä kuin talviteloille kääntämäni vene. Me molemmat annamme vain ajan kulua ja sallimme lumen sataa. Odotamme, että asiat muuttuisivat, että hankalan tilanteen ja lauseen lopuksi tulisi se mutta, joka muuttaisi tilanteen taas paremmaksi. 

Aina asiat eivät kuitenkaan pääty muttiin, ne vain päättyvät. Pelkäänkin, että annan periksi, poistan tekstini, lunta sataa liian paksulti, eikä muttaa koskaan tule.