Pimeä tuo peikot

Pimeys on mörköjen. Hämärä houkuttaa haltijoita lähemmäs, kun nurkkien pidentyneet varjot liukuvat lattialla valoa ahmien. Syksy onkin kummajaisten aikaa. 

Saunan nurkassa rimpuilee melkein loppuun palaneen kynttilän epätoivoinen liekki, joka vimmatusti etsii steariinista viimeisiä polttoaineen jämiä. Kosteassa ilmassa tuoksuu terva ja Brionin mittatilauspuvun vettynyt kangas. 

Joku on tuonut saunatontulle lasillisen raikasta vettä, vaikka nykyään tontut juovat muita kirkkaita. Hämärän pettämä silminnäkijä väittää myös nähneensä ihmisen kaltaisen hahmon livahtaneen nopeasti kiukaan taakse ja kilistäneen kiukkuisena myssynsä kelloja. 

Minä en taruolentoihin usko. Lähtiessäni heitän vielä viimeisen kauhallisen kiukaalle, ja vaihdan tyhjinä kilisevät keskiolutpullot täysinäisiin. Nostan lattialle pudonneen kravatin talteen, ja jätän kansanedustajan nauttimaan löylyistä. 

Lämpö viipyilee kesän rippeissä. Lähden iltavuoroon sortseissa ja sandaaleissa. Kotiin palatessa oloni on kuin Hothin aroilla, ja kun illan viileys nuolee jalkoja puhtaaksi huolella kerätystä rusketuksesta, kaipaan ylleni villavaa hupparia. 

Lyhyestä lomasta huolimatta tämä kesä oli kuitenkin erityinen. Kerrankin suopeat tuulet kiepauttivat Suomeen kalpeita nahkoja armotta värjänneen kesäsään, joka jatkuessaan sai iltapäivälehtien toimittajat sivelemään sanakirjaansa. Helleinferno, käristyskupu, tappajahelle, helletti. Minäkin vaihdoin väritystäni kuin perusväreihin keskittyvä kameleontti, ja siirryin raa’asta palvattuun heti ensimmäisellä hiilloksella. 

Testasin merta, järveä ja kevyesti kloorattua. Uin niin paljon, että aloin jo pelätä kalojen heristävän syyttäviä eviään kulttuurisesta omimisesta. Pääsin vihdoin näyttämään lapsillekin maailman muita kolkkia, ja mikäpäs sen parempi paikka aloittaa kuin maa, joka antoi meille kuuluisat keisarit, Colosseumin ja Benny Benassin. 

Kaivoin pellosta hopeaa ja järvestä kalaa, nukuin huonosti hiestä märkänä ja kiiltäen kuin lakanaan liimattu silli, ja toivoin kesän jatkuvan ikuisesti. 

Pimeä tuo peikot. Illat synkkenevät jo mustiksi öiksi, joiden kätköissä poistuneet piileskelevät. Isä onkin ilmestynyt jälleen uniini ja touhuaa kanssani niitä arkisia asioita, jotka joskus hyvin kauan sitten jäivät kesken. Sanaakaan emme yleensä vaihda, olemme vain vielä kerran yhdessä. Aikoinaan parhaat kaverit, nykyään elävä ja kuollut. Eihän sellainen liitto tietenkään pitkään toimi, kun toinen meistä herää aamuun ja tuntee painottomat unet liian raskaina ohimoillaan. 

En voi vaikuttaa asiaan, ja vaikka joskus toivonkin unettomia unia, niin tuleepahan ainakin tavattua isää. Ikuisuus kun on pitkä aika olla näkemättä. 

Tällä hetkellä näyttää siltä, että syksyllä teen töitä entistä enemmän. Vuoden jatkosopimus ja uudistettu seema tietävät puuhakkaita päiviä. Johtajat haluavatkin lisää kierroksia ja tehtaan piiput hehkuviksi, joten hiililapiolle riittää käyttöä. 

Tylsän tahmeaa arkea yritän paeta kirjoihin, joita olen varannut lainastosta enemmän kuin ehdin lukea. Syksyn kirjasato alkaakin olla kypsä, ja vasuun on päätynyt monta makeaa uutuutta, mutta myös vanhoja tuttuja. Yksi odotetuimmista on tietysti Minna Rytisalo, jonka esikoisteos Lempi oli ylivoimaisen verbaalitaituruuden iloittelu, sanailotulituksen välkkyvin paukku. Uusi kirja tosin kertoo Minna Canthista, joten pelkään uutuuden sihahtavan pelkäksi papatiksi. 

Hotakaisen uutuus oli pettymys, en vain ole riittävän kiinnostunut Räikkösestä. Antti Tuomaisen Pikku Siperialta odotan paljon. Mies joka kuoli oli kuitenkin yksi vuoden parhaista, kun taas Palm Beach Finland kurotti koura paksuna palmuihin, mutta hiipui heti tahmaisen katajan alaoksille.  

Kesän alussa tein vielä viimeisen version ketusta, joka viime viikolla tulleen vastauksen perusteella ei edelleenkään ollut riittävän hyvä. Päätin siis tehdä Metsän kutsusta e-kirjan Books on Demandin avulla. Teksti on jo valmiina BoDin ohjelmassa, lasten kuvat valmistunevat parin viikon sisällä. Myyntiä tai lainauskertoja en odota, olkoon BoD vihdoin päätepisteeni lastenkirjojen osalta. 

Lokakuussa teen lyhyen retken Amsterdamiin Johan Cruijff Arenalle. Siihen saakka toivon leutoja tuulia, loskattomia katuja ja unettomia öitä. 

Sardinia

Lentäminen on paskamaista hommaa. Varsinkin, jos yksikin matkustaja on ottanut mukaansa pieneen lemmikkirasiaan suljetun maukuautomaatin, jolla poksahti muutakin kuin korvat. Tauoton naukuna (miagolare) nimittäin hiljeni hetkeksi vain elikon kierrättäessä illalla nauttimansa Kitekat-annoksen takaisin valoon. Viehkeän tuoksun valloittaessa matkustamon kiitin onneani, että lento Sardiniaan taittuisi reilusti alle tunnissa. 

Maaliskuussa varaamani vuokra-auto löytyi lyhyen pyörimisleikin jälkeen. Hirvittävästi ylimääräisiä kiekuroita ei matkatavaroiden kanssa olisi mielellään ottanutkaan, sillä lämpömittari tylytti lukemat 38. Lentokentän parkkipaikalla paistuneen auton penkeille paljailla reisillä istuminen kuulosti kuin silavaa olisi pyöräytetty paistinpannussa, sormet sulivat rattiin kuin nippu Wilhelmiä.  

Olimme suunnitelleet ja kellottaneet ajomatkamme Cagliarista Algheroon tarkemmin kuin Jari-Matti Latvalan kartturi. Ensin pikaisesti Oristanoon syömään, sitten napakka keikautus Bosaan, jossa edelleen mahat tanakoina mereen keinumaan. Kylläisinä ja raikkaina olisi sitten ilo kitkutella maisemareittiä kotipesään. 

Pieleen meni kuin Weekendin avajaiset. Oristano oli siestan aikaan hylätty autiokaupunki, sulkeutunut ja luotaantyöntävä kuin Susanna Koski Työttömien yhdistyksen kahvipöydässä. TripAdvisorista keräämieni vinkkien mukaan kävelimme varpaat savuten parhaita ravintoloita vainuten, jotka tietenkin yksi toisensa perään totesimme suljetuiksi, paras raunioitui tuhansina murusina purkutyömaalla. Lopulta epätoivosta sumenevat silmät löysivät taivaanrannasta jotakin paljon parempaa kuin purkillisen rubiineja sateenkaaren päästä: kultaisena kimaltelevat kaaret. Myös Oristanossa oli siis McDonald´s. 

Maisemareitin sijaan valitsimme lopulta nopeimman väylän, joka sekin välillä kulki komeita maisemia tarjoten, ja auringon laskettua saavutimme määränpäämme. Valitsemani hotelli sijaitsi aivan Maria Pian uimarannan hiekkaisassa kupeessa, joten kannustin lapset kanssani yöuinnille sysimustaan Välimereen, jonka varjoihin mereen tottumattoman mielikuvitus piilotti hyytelömonneja ja kalmahaukia. 

Hotellihuone jatkoi merestä alkaneiden säikytysten sarjaa. Runkopatjat olivat kivikovia, aivan kuin Obelixin kantamuksia, jotka oli lattialle kellistetty ja pelkillä lakanoilla pehmukoitu. Jonkinlainen neronleimaus oli myös ollut tähdätä ilmastointilaite suoraan kohti yläpedillä nukkuvaa. Lakanat olivat kyllä puhtaita ja pestyjä, mutta pinttyneistä tahroista päätellen selvästikin vanhoja ja liian pitkään kierrätettyjä. Hetken avoimena pitämämme parvekkeen ovi oli ohjannut sisään puolet Algheron yö-ötököistä, jotka etsivät huoneestamme valoa ja munimiseen soveltuvia kosteita korvakäytäviä. 

Hätäratkaisuna raahasimme kerrossängyn sivummalle ilmastointilaitteesta, ja viritimme selkiemme alle jokaisen pyyhkeen ja kankaansuikaleen, jonka vain huoneesta irti saimme. Lopulta kaaduin varovasti hiidenkivelle etsimään unta ja uutta hotellia.  

Aamulla aurinko sulatti ärripurriksi kiertyneen mielen, valo ajoi pimeässä heränneet räyhähenget takaisin varjoihin. Respa kuljetti sänkyihin pehmeämmät patjat, lakanat vaihtuivat, lattiat luututtiin, toisen ilmastointilaitteen tehot riittivät molempiin huoneisiin, ja loma jatkui. 

Maria Pian uimaranta on pitkä ja pehmeä. Vesi oli niin puhdasta ja kristallinkirkasta, että Siltsukin kahlaisi siinä ihan pelkästä mielenkiinnosta. Lapset sukeltelivat ja tutkivat kalasia, jotka noukkivat pölisevästä pohjahiekasta varpaiden nostattamia suupaloja. 

Tämä valkoisen rantahiekan peittämä kaistale sijaitsi tosiaan vain muutaman minuutin kävelypyrähdyksen päässä hotellistamme. Metsäreitin jokainen puu ja pensas oli täynnä terävästi meuhaavia sirkkoja, joista jokainen tahtoi Tuure Boeliuksen tavoin olla oman, hennon oksansa kovin artisti. Haaveita on hyvä olla, sanoi sirkka, ja realististen tavoitteiden metsä jatkoi epävireisen sirrityksen korviavihlovaa konserttiaan. 

Jos emme uineet meressä, niin kelluimme hotellin uima-altaalla. Suurta ruuhkaa ei altaalle onneksi päässyt kertymään, joten minäkin uskaltauduin näytille. Isoin allas keräsi vanhempia uimareita, pienimmät lapset ja katoliset papit kerääntyivät lastenaltaalle. Huolellisesta rasvauksesta huolimatta aurinko jäi selkään kiinni.

Teimme myös päiväretken luoteisrannikolle Stintinoon, La Pelosan kuuluisalle uimarannalle, jossa tuntien likoamisen seurauksena ymmärsin vihdoin muuttuneeni ystävälleni hankkimani tuliaiskirjan hahmoksi. Il vecchio e il mare, Vanhus ja meri. 

Megane kulki retkillämme tasaisen varmasti, jopa lämpömittarin kiihdyttäessä uuteen ennätykseen 43. Hertzin pojat olivat unohtaneet vain yhden asian, tuulilasinpesunesteen, jota kaipailin kovasti varsinkin aurinkoa kohti ajettaessa. Tuulilasi nimittäin täyttyi itsetuhoisten sirkkojen ja koppavien kuoriaisten banzai-iskuista niin tahraiseksi, etten välillä erottanut kuin kitiinikuorisista tahroista sojottavia koipia ja tuntosarvia.  

Kotimaisten kivien ja kantojen jumalat ovat jo tuttuja, joten päätimme tervehtiä paikallista. Grotte di Nettunoon pääsee kahdella tavalla. Capo Caccian kiviseen kylkeen hakattujen rappusten sijaan valitsimme laivakuljetuksen. Laivalta luolaan pääsi nimittäin kuudella askeleella, kiviportaita olisi pitänyt astua 656.

Valokuvauskielto tippukiviluolassa hieman hämmästytti, mutta en antanut sen häiritä. Tippuvat kivet, La Marmora-järvi sekä sopivan varovaisesti valaistut avarat kivisalit päätyivät kymmeniin valokuviin. Myöhemmin tytär nimesikin Neptunuksen kotiluolan yhdeksi reissumme kohokohdista. 

Italialainen kokki ei kunnioita suomalaisten aineenvaihduntaa. Olimme edelleenkin nälkäisiä aina sopivasti siestan aikaan, joka kesti piinaavasti useamman tunnin. Ajauduimmekin ikävän useasti hotellin pizzeriaan, jossa lopulta liikaa juustoa ja pizzan pullavaa pohjaa nielleenä onnistuin kehittämään itselleni omituisen fiksaatioon mustaanmakkaraan. 

Ruoka ei parantunut Sardiniassa. Poika testasi jopa hummeria, jonka jostakin syystä oletimme saapuvan spagetin sekaan tai sen liepeille palasittuna. Kokonaisenahan se rontti tietenkin tarjoiltiin, pastalle pesän tehneenä. Tytär taas tilasi pizzalistalta herkun, joka yllätykseksemme olikin maultaan ja muodoltaan kuin nahkealla salamilla sisustettu pyton. 

Makumaailma perustui avaamattomiin maustepusseihin, pippuriin, joka ei koskaan päässyt myllyänsä pidemmälle. Kuuluisa italialainen keittiö, jossa rakkaudella valmistettu todella tarkoitti sen ainoaa maustetta.

Viimeiseksi päiväksi suunniteltu pojan 17-vuotissynttärilahja sukellusreissulle peruuntui huonon sään takia, ja Algheron sataman veneet pysyivät ankkuroituina. Poika tosin kehitti myös jonkinlaisen trooppisen flunssan, joten viimeisenä päivänä menemisen sijaan vain olimme. Seuraavana aamuna käänsimme kärsät kohti Olbiaa, Tukholmaa, Helsinkiä ja lopulta Tamperetta. Pojan matkalaukku jäi jonnekin matkan varrelle, mutta palasi lopulta kotiin muutaman päivän reissua jatkettuaan

Matkamme oli kyselyideni perusteella onnistunut, mahtavaksikin kehuttu kokonaisuus. Pienestä koti- ja lemmikki-ikävästä päätellen myös matkapäiviä oli riittävästi. Selvisimme myös ilman suuria kommelluksia ja taskuvarkauksia, autokin säilyi naarmuttomana kapeista kujista ja katuformulointia harrastavista paikallisista huolimatta. 

Budjetti kyllä ylittyi lopulta moninkertaisesti, mutta jotenkin se hintalappu aina unohtuu, kun kyselen jälkikasvulta mietteitä matkastamme. Köyhyyteen turtuneelle porukalle parin viikon matka Ikuiseen kaupunkiin ja Sardinian paratiisisaarelle oli toivottavasti unohtumaton kokemus, ja muisto, joka jää. 

  

Ikuinen kaupunki

Ensimmäinen päivä oli kuolleiden. En tarkoita nyt väsyneiden matkaajien energiavarausta, sillä pakkasen puolelle ilmastoidussa huoneessa levätyn yön jälkeen virtapankit sirisivät täynnä vimmaa ja intoa.

Rooman lämpökattilassa viileä yö unohtui vikkelämmin kuin vaalilupaus. Vain muutama askel helteisillä kaduilla riitti, ja hiki kimmelsi kuin glitteri Vihreiden puheenjohtajan rintakarvoissa. 

Tosimies ei kuitenkaan kuumuutta tunne, ilmeisesti. Taksimiehillä oli nimittäin tapana pitää ikkunaa vain hieman raollaan, vaikka sisällä matkustajat tuoksuivat jo puolikypsälle. 

Täryytimme hämmästyttävän paksusti pukeutuneen suharin kyydissä pikkuruisia ja mukulakivipäällysteisiä kujia pitkin Via Appia Anticalle ja San Sebastianin katakombeille. Mielikuva pääkalloja notkuvista hyllyistä oli ehkä hieman liioiteltu, mutta kyllähän maan alla kulkevat ahtaat käytävät muinaisine hautapaikkoineen tekevät mannaa piukeaksi viritetylle mielikuvitukselle. 

Monelle Colosseum on Roomassa se pääkohde, niin myös meille. Ostimme opastetun vip-kierroksen ja saimme käyttää gladiaattoreiden sisäänkäyntiä. Käänsin siis selkäni kaupungille, ja yritin sulkea modernin elämän välkkeen hetkeksi aistimieni ulkopuolelle. 

Hitaat aivosolut tarvitsevat rauhalliset liikkeet, joten astelin mahdollisimman laiskasti sisään, ajatusten lekuttaessa villisti historian havisevilla siivillä. Lyhyen käytävän päässä näkyi valoa ja pieni osa katsomosta, johon aikoinaan mahdutettiin 60 000 ihmistä. Yhtäkkiä seisoinkin jo valossa areenan reunamilla. Katsomon ylärivi oli niin korkealla, että ihmiset erottuivat vain suttuisina hahmoina. Oppaan mukaan vieressämme olevat vaaleat, korkea-arvoisille vieraille tarkoitetut kivi-istuimet olivat alkuperäiset. Keisarin paikka oli tuossa, ristin kohdalla, vaikka harvoin mies oli itse paikalla. Vaarallinen ammatti pakotti pysymään turvallisesti omalla kulmasohvalla, kun päivittäin oli tarjolla puukkoa ja muita pistovälineitä. 

Tuolta laskettiin leijonat vapaaksi, tuolta norsut ja kirahvit, tuossa teloitettiin vankeja. Tietoa tuli korvanapeista liian vauhdikkaasti, sillä minä olin ajatuksissani edelleen vasta sisäänkäynnillä, ja yritin tavoittaa jotakin, joka tapahtui liki 2000 vuotta sitten.

Tilanteeni oli kuitenkin kovin erilainen alkuperäisiin kulkijoihin verrattuna, kun ainoa todellinen vaara itselläni oli sandaalihiertymät ja hikipisaroita kipeästi nielevät silmät. En siis päässyt ajatuksissani aivan niin kauas, enkä aivan niin tuhdisti kuin olisin toivonut.

Mielikuvitukseni on kyllä villiä tekoa, mutta ehkä aikajana vain on liian kiikkerä matkustamiseen. 

Pakollisten kohteiden lisäksi yksi päivä oli varattu vapaavalintaiseen toimintaan. Kiersimme keskustassa vesipullot taskuissa täydellistä jäätelöä etsien. Yritimme myös hieman shoppailla, mutta kallista oli. 

Kuuluisan italialaisen ruuan himossa testasimme kaikkea suuhun sopivaa. Vierailimme syrjäkujien kuppiloissa ja turistirysien sisäänheittosyöttölöissä. Yritimme kallista, halpaa, paikallisten suosimia, Trasteveren kuuluisia kulinaristikatuja. Maistoimme pihvejä, lihapullia, kikkareita, pizzoja, pastoja ja leipiä, kaikkea tahnasta tiiviiseen. Ruoka oli kuitenkin matkamme suurin pettymys, ja asia, jota edelleen hämmästelemme. 

Emme löytäneet herkullista ruokaa, vaikka kuinka suitamme täytimme. Kaikki maistui samalta, jos siltäkään. Annokset olivatkin yleensä täysin mauttomia. Ei suolaa, ei pippuria, ei yrtin hiventä, ei salaisia ainesosia, jotka taivuttaisivat kielen hekumalliseen kieppiin. 

Lukuisien pettymysten jälkeen oli todettava, että kyllä se makarooni on lopulta vain makaroonia, vaikka sille korean nimen antaisikin. 

Vatikaanin museoissa olisimme viihtyneet pidempäänkin, mutta aika loppui kesken. Roinaa oli nimittäin enemmän kuin peräkonttikirppiksellä, joten tutkimiseen olisi tarvittu päiviä. Muutaman tunnin jälkeen alkuinnostus hiipui nuutuvien jalkojen myötä, ja tarkempi tutkimisinto lopahti kuin Evelinan ääni taustanauhan tauottua. Lopulta riensimmekin vaasilta toiselle kuin sinkut pikatreffeillä.

Sikstuksen kappeliin ehdimme juuri ennen sulkemisaikaa. Kappeli oli täynnä naama kohti kattoa kulkevia ihmisiä, jotka miettivät uskaltaisiko kuvauskieltoa uhmata. Vartijat muistuttivat puoliääneen pälättäviä turisteja paikan pyhyydestä rääkymällä minuutin välein mikrofoniin: silence, silence! 

Rooma oli mainio sekoitus uutta ja hyvin vanhaa. Tuntuikin, että minne tahansa kävelimmekin, niin pian eteen ilmestyi muinainen temppeli, krypta tai jonkinlainen Mooseksen aikainen monumentti. 

Välillä meno oli kuin kotimaisella vapputorilla, jossa kuuluisimpien turistinähtävyyksien liepeillä häärivät yli-innokkaat krääsämyyjät puristelivat tööttöääniä lötköleluistaan ja ammuskelivat vilkkuvia kiitureita taivaalle. Afrikkalaiset taas kauppasivat puisia käsitöitä ja yrittivät murtaa kauppoja estävän jään kysymällä aina saman kysymyksen: are you from Africa, brother?

Kävelimme Ikuisessa kaupungissa neljä tiukkaa päivää ja imimme nähtävyyksiä, tarinoita, makaroonia, kulttuuria ja tietysti historiaa niin paljon kuin mieleen mahtui. Pintanaarmua syvemmälle emme tuossa ajassa ehtineet raaputtaa, mutta tavalliseen tottuneelle raapaisukin voi riittää loppuiäksi. 

Viimeisenä iltana kysyin lasten mietteitä, pakatut laukut tarkoittivat kaupunkiloman olevan ohi. Roomasta kuitenkin puuttui vehreys ja sen kivikovasta värikartasta sininen, joten hyvillä mielin olimme kaikki valmiita pehmoisemmille kävelyalustoille. Aamulla lentäisimme Sardiniaan. 

  

Banana, solo banana

Harvoin on Miettisen perhe istunut niin korkealla, että sadekin lankesi alapuolellamme. Jätimme Suomen ja sen tutut neulaspolut, ja suuntasimme kohti Roomaa. 

Lentokenttäseikkailu sujui tällä kertaa kuin tanssi jauhotulla parketilla. Auto jäi pariksi viikoksi etukäteen maksettuun parkkiin, turvatarkastuksesta livahdimme läpi jouheasti kuin Prisman pikakassalla, oikea porttikin löytyi ilman sen kummempia kartografisia laitteita. 

Lentopelosta kärsivä tyttö tosin oli hermostunut kuin haukkaparveen soluttautunut pulu. Pienikin kahahdus oli varma merkki lopullisesta sulkasadosta, turvallisuusohjeiden seuraaminen kuin hätätestamentin tekoa. Ennakkopeloista ja varmasta kuolemasta huolimatta ainoat ongelmat olivat kuitenkin vihloen niukuvat korvat. 

Fiumicinon lentokentällä kapusimme taksiin. Läksyni tehneenä osasin etsiä vain keltaisia tai valkoisia ajoneuvoja, joissa oli viralliset tunnukset ja taksamittarit. 

Valitsemamme auto kyllä näytti ja kuulosti tuiki tavalliselta Citroenilta, mutta 

kulki puhtaasti autourheiluun keskittyneestä kanavapaketistaan intoilevan 

Waluigin käskyttämänä kuin hitsaussaumoistaan juuri irtaantuva Ferrari.

Olin toki opiskellut italialaista ajokulttuuriakin etukäteen, mutta tietyt asiat on kuitenkin koettava ennen uskomista. Nopeusrajoitus näytti lukua 50, mutta mittariin piirtyi silti sitkeästi numero 130. Kun seitsemänkympin alueella nopeutemme ylitti 150km/h niin kuski löysi puhelimestaan WhatsAppin.

Kaistanvaihdot sujuivat ongelmitta, koska kaistoilla ei ollut merkitystä. Suosituin tyyli oli savuttaa keskellä tietä ja yleensä kuskit pysyivätkin asfalttiin maalattujen viivojen sisällä yhtä kehnosti kuin viisivuotias väritysvihkonsa paloautossa. Välillä kahdelle kaistalle mahtui kolmekin ruttukylkistä Fiatia, joiden monivärisistä sivuista saattoi laskea lähikontaktien määrän. Turvaväli edellä ajavaan mitattiin niin, että puskureiden välistä mahtui villakärpänen vain imukärsä sisään hörpättynä.  

Skootterit pujottelivat ja sujahtelivat löytämistään kolosista ilman suuntamerkkejä ja itsesuojeluvaistoa, luottaen täysin autoilijoiden huomiokykyyn. Punaisia päin mentiin, jos sen teki edes jollakin tapaa varovasti. Liikenneympyrässä häärättiin kuin parvi kiireisiä siittiöitä, kaikki kerrasta sisään toivoen, että joku pääsee läpi. 

Kuskin kertoessa kotikaupunkinsa historiasta, ymmärsimme nopeasti, ettei viisi päivää tule riittämään. 45 minuuttia kestävän ajomatkan aikana ihastelimme helteisen kaupungin maisemia, jotka olivat täynnä erilaisia temppeleitä, patsaita ja kirkkoja, muinaisia merkkejä elämästä kauan ennen meitä. 

Ensimmäisen illan varasimme vain lähialueeseen tutustumiseen. Taksimieheltä saamamme vinkin perusteella löysimme aivan vieressämme lorisevan Fontana di Trevin kyljestä mainion jäätelöbaarin, josta tilaamani banaanijäätelö helli kieltäni kuin kylmä rakastaja. Tämän jälkeen en juuri muita makuja sitten testannutkaan, vaan tilasin annokseni aina samalla tavalla. Banana, solo banana!

Tutkin ja opettelin etukäteen vähän kaikkea mitä mieleeni juolahti, yksittäisistä sanoista pieniin lauseisiin ja paikallisten tapoihin. Opin erilaiset tervehdykset, laskun tilauksen ja kuinka espresso juodaan paikalliseen tyyliin al banco. Katselin kuvia, tutkin videoita ja luin matkakertomuksia, opettelin faktoja Rooman kaupungista. Kuvittelin sandaalini Rooman kaduille, käteni aikanaan  kaupunkia suojanneen muurin kylkeen. 

Silti Rooma pääsi yllättämään. Ensimmäisellä iltakävelyllämme tutkimme hyvinkin tavallisen oloisia pikkukatuja, kun putkahdimme kapeilta kujilta avaralle aukiolle, ja iltavalaistuksessa lepäävä kaikkien jumalien temppeli lepäsi yhtäkkiä edessämme. Turistien valokuviin aina kutistunut Pantheon olikin jättimäinen rakennelma, jonka mahtavien pylväiden välistä katselimme Jupiterin ja Venuksen matkaa mustaksi hiipuneella yötaivaalla. 

Kaikista keräämistäni faktoista ja nippelitiedoista huolimatta tuohon hetkeen en ollut osannut valmistautua. Suuren pääni mitättömiin ajatuksiin ei vain meinannut mahtua tieto siitä, että liki kahden tuhannen vuoden ajan nuo juuri katselemani tähdet ja planeetat olivat pysyneet samoina, katselijat näiden pylväiden ympärillä vain olivat vaihtuneet. 

Kaunis, mutta tahmea

Vinous talttuu riittävällä määrällä rautaista levitysvoimaa. Helppoa ei tyttären oikomishoito kuitenkaan ollut. Usean vuoden kärsimysnäytelmään mahtuu kipua, verta ja revenneitä poskilihoja, mutta nyt hampaat istuvat suorassa kuin varusmiehet oppitunnilla. 

Muistan oikein hyvin, kun ensimmäinen rivi rautanappeja asennettiin. Istuin tukena samassa huoneessa. Sitkeästi tyttö yritti hymyillä, mutta jännitys ja suru vääristivät ilmeen peloksi. 

Oikomishoitaja esitteli katiskan ennen asentamista. Kauhuissani mietin miten tuon alunperin jalkaraudaksi suunnitellun kidutusvälineen saa ajettua heiveröisen tytön piskuiseen suuhun, ei tinttiin talipallo mahdu. Suuntasin katseeni tiukasti kännykän näyttöön, mutta kilinä ja nirske puskivat väkisinkin alastomiksi jääneisiin korviin.

Puhuminen oli vaikeaa, kun ässä lässähti metallin pintaan, ärrä suli källynpyöläksi. Suu valutti sylkeä, silmät kyyneleitä. 

Muutama viikko sitten suu vapautui ja kielelle löytyi taas tilaa. Tyhjennysoperaation jälkeen onnesta loikkiva tyttö sulloi suunsa täyteen sitkeintä löytämäänsä toffeeta ja maiskutti niin että sylki meinasi jälleen suusta loppua. 

Hymy oli kaunis, mutta tahmea.  

Uskomattomat 20 yötä Italian matkaan. Sisko vinkkasi useampi kuukausi taaksepäin, että minun pitäisi opetella italiaa. Ahkerasti harjoittelemalla sanavarastoni onkin karttunut, enkä enää usko jääväni reissussa ilman jäätelöä. 

Tuleva matka menee jo uniinkin, joissa yleensä väännän kieltä niin kierteelle, että tavallista pizzaa tilattuani eteeni kannetaan vain sirkkoja, sekä muuta ihmisen suuhun sopimatonta sohjoa. Taksimatkat päätyvät aina väärän kaupungin laitamille, Colosseum on kutistettu, merivesi mustaa kuin tuhkattu hiili. 

No, all the same, Miettiset pakkaavat jo! 

Suomen maaperässä kasvaa nyt sellaisia vieraslajeja, ettei kitkemiseen taida löytyä riittävän raavasta myrkkyä. Tällä kertaa turpeesta sikisi 18:n millin teräsputkella varustettu muovilapainen apila. 

Jo syntyhetkellään oudosti ruostuneen rikkaviipperän juurella loisiva, selvästi veren imemiseen tottunut punkki keskeytti hetkiseksi uusien uhrien etsimisen ja pukelsi imukärsästään autotallissa oppineensa sanan, luottamus. Pelottavasti kukaan ei tiedä mitä tuo sana tässä yhteydessä tarkoittaa. 

Voinen kuitenkin luottaa siihen, että 14:n sentin tuntipalkankorotukseni päätyy tämän painajaisten pajatyöntekijän pohjattomiin taskuihin, joista on suora jatkoyhteys Riku Aallon pankkitilille. 

Riku, hävettääkö?

Ei. 

Riittääkö?

Ei. 

All the same

Vain muutama kuukausi taaksepäin aloitin päiväni Atlantin valtameressä, ja huomasin, että tässä on ihmisen hyvä. Nyt arjen ja yövuorojen ruhjoessa on välillä hankala uskoa, että kyllä, minä todellakin olin siellä. Vertailenkin päivittäin muistamiani yksityiskohtia valokuviin, ja ilahdun, kun ne täsmäävät. 

Omaksi suureksi hämmästyksekseni hukkasin kielitaitoni ja puhekykyni juuri sillä hetkellä, kun kerrankin niitä olisin oikeasti tarvinnut. Olen kuitenkin hieronut onnistuneita kauppoja kodinkoneista ja jopa kattoturvatuotteista englannin kielellä, pelastanut onnistuneesti kielitaidottomia työkavereitani pulasta, joten verbaalinen suolitukko jysähti täytenä yllätyksenä.  

Jostakin syystä en vain saanut kunnolla selvää amerikkalaisten puheesta, joten en oikein osannut vastatakaan. Ainakaan järkeviä lauseita käyttämällä. 

Key Westissä asioimme eräässä marketissa etsimässä tuliaiskaramelleja. Myyjätär runnoi kilon painoisia makeissäkkejä silkinohuisiin muovikasseihin ja kysyi: do you want one bag or two? Olin jälleen varautunut äänettömään ostohetkeen, joten tästä sanallisesta yllätyshyökkäyksestä säikähtäneenä jähmetyin kuin pleistoseenikautisesta mudasta juuri pystyyn erectoitunut kädellinen, joka selvästi halusi sanoa jotakin, mutta kurkunpää ei vielä sallinut sanojen muodostua. 

Kiusaannuttava hiljaisuus laskeutui ympärillemme, kun koko maailmankaikkeus pysähtyi odottamaan vastaustani. Tuijotin kysyjää läpi ajan ja ikuisuuden kuin Susanna Koski työtöntä, mitään tuntematta. 

Vain asekauppa kassalla kolme tuntui vetävän, mutta minä olinkin makeislinjalla. Huomasin hiekkaisten sandaalini vajoavan takaisin siihen evoluution alkulimaan, josta juuri olin tähän väärään maahan ja aikaan saapunut, ja tunsin outoa kaipausta palata mereen, kun kassa vielä kerran rapisteli muovipussejaan, one or two? 

Säpsähdin näyttävästi nykyhetkeen, pengoin vielä nopeasti läpi koko sana-arsenaalini, ja työnsin ulos huolella haudutetun vastaukseni: All the same. 

Ei niin pientä tienvarsivessaa tai maakuoppaa, etteikö se olisi ollut varustettu kaksiasteista juhannuskeliä puhaltavalla ilmastointilaitteella ja vähintään kuudella televisiolla. Töllöohjelmat keskeytyivät kolmen minuutin välein huutamaan autoista, hampurilaisista ja pizzoista. Lapsille tarjottiin pepperonisiipaleen selästä venytettyä juustoa aina erityisen edullisesti. 

Ravintoloissa taas pisti silmään muovijätteen määrä. Pestävät ruokailuvälineet tai jopa astiat olivat äärimmäinen harvinaisuus. Yhdestä pahvimukista huonoa omatuntoa kerääville sanoisinkin, että meidän tekemisillämme taitaa lopulta olla mitättömän pieni merkitys, kun vastassa haarukoi kokonainen kertakäyttöyhteiskunta. 

Autoliikenne sujui. Pelkät liikennemerkit eivät kuitenkaan riittäneet, vaan suurin osa merkeistä oli korvattu tekstillä. One way. No turning. Lane ends. Forever young. Välillä asiaa oli mahdutettu pieneen kylttiin niin paljon, että kun lopulta oli riittävän lähellä sen lukeakseen, ei millään ehtinyt tavata kaikkia kirjaimia. 

Tööttöä painettiin tasapuolisesti sekä ohittelijoille että hitureille, tai ihan vain siksi, että hupparista löytyi nukkaa. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut ottavan merkkiäänen moittivaa törähdystä henkilökohtaisesti. Kaistanvaihtajille annettiin tilaa ja autoliikenne soljui eteenpäin kuin sekasortoinen joki, joka aina ajoittain läikkyi äänekkäästi yli, mutta virtasi silti kaikissa metallin väreissä ihmeen sopuisasti, ilmiselvästä liikatäytöstä huolimatta.  

Dollarilla hymy, viidellä jo virnistys. Tippauskulttuurin omaksuminen kesti myös aikansa. Kenelle sitä kuuluu antaa, ja paljonkos se olikaan? Onko dollari vain vittuilua, kymppi yliannostus? Pitääkö festareiden viinankaatajaakin muistaa jokaisella minuutin kohtaamisella, vaikka tällä ruskeat silmät olisivatkin?

Vallan tunne tuhdin aterioinnin päätteeksi oli muikea, kun asiakaspalvelutyöhön jostakin syystä erehtynyttä hapsijäärää pystyi helposti rankaisemaan olemattomalla juomarahalla tai jättämällä poloisen kokonaan janoiseksi. Jossakin vaiheessa kuitenkin mietin saiko pääskysen siivet ripsiinsä liimannut silmäniskijä ylimääräistä vain siksi, että oli kumartelua vaativaan tarjoilutyöhönsä valinnut kanjonin avaruudella varustetun kaula-aukon ja valkoisen topin? 

Kaikki eivät tosin jaksaneet edes yrittää. Mieleen jäi aidosti pettyneet tunteensa osoittanut taksimies, jonka palveluasenne mäjähti kuin naama turvatyynyyn, kun lentokentälle matkatessamme ilmoitimme käteisen olevan loppu ja tiedossa olisi siis korttimaksu. 

Tuttavani kysyi, että mitä reissusta jäi käteen, paitsi muutenkin alimitoitetut palkeensa tyhjiksi puhaltanut rahapussi? Rusketus, joka kilisi heti Frankfurtin kuuraiselle maaperälle kotiinpäin palatessamme? Aito amerikkalainen avaimenperä, jossa lukee isolla USA, Made in China? Lanteille laskeutuneet lisäkilot hotelliaamiaiselta, joka oli täyteläisempi kuin sarvellinen runsautta sampon läpi myllytettynä? Kännykän pienelle näytölle pysäytetty meri? 

Aina kuusiaidan tällä puolen pysyneelle matka oli kuitenkin elämys, joka pureutui syvälle. Uskallankin väittää, että joskus kaiken päättyessäkin vielä muistelen, kuinka elinikä sitten nuorena miehenä suljin silmäni keskellä talvea ja avasin ne uudelleen kesään, kuinka näin meren, mutta en vastarantaa. Muistan Key Westin lämpimät illat, palmupuiden natinan tuulen keinussa, suurkaupungin, joka välkkyi läpi yön. Sain viettää hetken paikassa, jossa kuukin istui keikallaan.

Ultra

Horisontaaliseen asumismuotoon tottuneelle korkealle kurottava Miami on silmät pullistava näky.

Ensimmäiset kaupungissa viettämäni tunnit otinkin kuvia lähinnä ylöspäin, ja tavoittelin kamerallani talojen kauas katoavia latvoja. 

Turvatoimet kaupungissa ovat mittavat. Aidatun juhla-alueen suljetulla puolella testataan jo valoja ja äänentoistoa, kun toisella puolen alkaa virkavallan esiinmarssi. 

Alue suljetaan autoliikenteeltä, helikopterit omivat ilmatilan linnuilta. Poliisiveneet vahtivat merta eikä mikään silliä suurempi pääse lähellekään rantaa ilman hyvää syytä tai suomupeitettä.

Tarkka-ampujat kyttäävät rakennusten ikkunoita ja kattoterasseja liipasinherkkien asemiesten varalta. Hotelliin ei ole asiaa ilman ranteeseen sidottua tunnistinnauhaa. Juttelen hetken kaverini kanssa hotellin aulassa hieman syrjemmässä, kun jo muutaman minuutin kuluttua siviilivaatteisiin naamioitunut vartija käy vaivihkaa tarkistamassa ranteemme.

Koko kaupunki tuntuu muistavan Las Vegasin ampumistapauksen, eikä saman haluta toistuvan täällä. Olo on siis turvallinen, mutta väkisinkin sikiää ajatus asuttamani planeetan kummallisuudesta, kun musiikkifestareilla mukaan tarvitaan SWAT. 

Ensin tarkistetaan henkkarit ja lippu. Ranteeseen pujotetaan uusi nauha ja kehotetaan jatkamaan rappuja ylös. Portaiden yläpäässä varmistetaan, että nauha on kädessä ja tarkistetaan lippu. Viereisellä pöydällä odottaa hymyilevä virkailija sekä läpinäkyvään reppuun pakattu tervetuliaistilpehööri. Ranteeseen sidotaan jälleen uusi nauha, jossa lukee Heineken. 

Seuraavaksi meidät ohjataan itse sisäänkäynnille, jossa katsotaan, etten ole hukannut lippuani tällä seitsemän metrin matkalla, sekä lasketaan käsiin solmittujen värikkäiden narujen riittävä sekoitus. Lopuksi antaudun vielä vikkeläsormisen turvatarkastajan käsittelyyn, jossa siirrytään sortsin lahjetta ylös ilman lämpimiä alkupuheita.  

Olemme ajoissa paikalla, tilaa liikkumiseen vielä riittää. Basso kulkee kehon läpi kuin matalan taajuuden neutriino ja värisyttää sisälläni soidessaan maksaa, joka aavistelee pian joutuvansa ylitöihin. Löydänkin pian listalta helposti tilattavan tuotteen, joka todennäköisesti on äännettävissä myös myöhemmin yöllä vauhdin kasvaessa ja promillien kasaantuessa kielen alle. Vodkaspriten hinta tipin kanssa on 17 dollaria, kokoa mukilla virtsanäytekupin verran.   

Juhla-asuna niukka näyttäisi olevan eniten edustettuna, ainakin naisilla. Miesten muoti ei jäänyt mieleen. Kaikki eivät olleet jaksaneet käyttää edes sitä perinteistä nänninpeittoteippiä, vaan hölskyttelivät vastaan nisät vapaasti tytisten ja puhkoivat helteistä ilmaa vailla huolen häivää ja rusketusrajoja. Monen asusteen ainoa minimaalinen kangasosuus olisi saanut nepparihiirenkin tuntemaan itsensä ylipukeutuneeksi, ja sekin kaistale ohutta lankaa oli kiskaistu soppeen, johon edes Miamin kirkas aurinko ei yltänyt. 

Bayfront Parkin festarialuetta tamppaa kolmen päivän aikana yli 165 000 ihmistä, joten alkuillan illuusio vapaasta tilasta katoaa nopeammin kuin intiaanit Ylen käsittelyssä. Omaan henkilökohtaiseen tonttiin tottuneelle suomalaiselle äärimmäinen tiiviyden tuntu on uutta, tunnenkin itseni luumuksi rusinarasiassa. Päälavan edessä liikkuminen on mahdotonta, enkä välillä tiedä onko helteessä pintaan puskenut hiki omaani vai viereisen juhlijan. 

Kyllä nelikymppinenkin mänty vielä vitsaksi taipuu, jopa kolmena yönä peräkkäin. Lieneekö syynä sitten valo, lämpö vai muokatun Spriten vauhtia antavat ainesosat, mutta energiaa riitti jokaiseen iltaan. 

Ikävä kyllä laserien läpäistessä iltataivaan, Eric Prydz teki saman tärykalvoilleni. Taskuni olivat kyllä täynnä korvatulppia, mutta korvat puolisen metriä tulppia ylempänä. Vasta hotellihuoneen hiljaisuudessa huomaan, että kuuloluideni ympärille on käpertynyt pillillä varustautunut edustaja Floridan monimuotoisesta eläimistöstä.

Seuraavana aamuna kahvitellessani mielessä itää jo pieni huolen siemen, koska en edelleenkään kuule normaalisti. Aivan kuin pääni olisi paksua vettä täynnä olevassa kuplassa, jonka turpean äänettömyyden rikkoo vain säkkipillin ylä-ääniin pyrkivä otus. Hieman jännityksellä odotan vielä tälläkin hetkellä vinkunan loppumista, kovien äänien yhä vihloessa korvia.  

Krapula lähtee odottamalla, Kingistä pääsee eroon kanavaa vaihtamalla, mutta miten ihmeessä poistetaan ruotsalainen tiskijukka korvakäytävästä?