Ajaton

Rannan lehtipuut riisuutuivat veneeseeni. Päälle satoi ensin vettä, joka jäätyi, suli ja jälleen uudelleen jäätyessään jauhoi lehdet, oksat ja vesikirppujen raadot pirullisen jähmeäksi puuroksi. Keitoksen kruunasi vielä raavas kerros lunta, jonka alla suttu muhi tiiviiksi massaksi. Hakkasimme ja lapioimme pojan kanssa veneen tyhjäksi ja soudimme toppatakit piukeina saareen. 

Olo oli outo, olimmehan käyneet viimeksi mökillä elokuun puolivälissä, juuri ennen koulun ja työni alkamista. Kiersimme tilukset kertaalleen ympäri ja katselimme hetken itätuulessa riehuvaa Näsijärveä, jonka aalloilta olivat allit kadonneet. Puhurit lähentelivät välillä myrskylukemia, kun tuuli heitti kasvoillemme kaiken märän ja kylmän mitä pilvistä ja järven pinnasta irtosi. Pensaissa räpsähteli vielä parvi pikkulintuja, jotka kuin vimmatun kiireen vallassa etsivät jotakin. Lopulta nekin päättivät hylätä saaren ja syöksyivät myötätuuleen ilman lupausta paluusta. 

  

Inhoamani viimeinen mökkikäynti on tänä vuonna nopea. Purimme pikaisesti trampan, joka oli melkein jo muuttunut osaksi luontoa. Pirtissä lukaisimme mökkipäiväkirjaa, jonka kesäisissä teksteissä helteiden kaipuu oli kova. Sivut olivat täynnä merkintöjä grillauksesta, korttipeleistä, saunan kuumuudesta ja pitkien iltojen kalaretkistä. Vaikka helteet jäivätkin vain haaveiksi päiväkirjan sivuille, oli kesä silti täynnä valoa, aikaa ja tyyniä iltoja. 

Olen odottanut ajan ja jaksamisen paluuta nyt yli kaksi kuukautta. Aluksi ajattelin, että uusi työ vie mehut vain hetken, mutta nyt on kai pakko todeta, että en löydä aikaa enkä riittävän vireää mieltä kirjoittamiseen. 

Vanha virsi, mutta lauletaanhan niitä kirkoissa ja kappeleissakin ihan vapaaehtoisesti, joten valitetaanpa taas. Aamuvuorot kuluvat edelleen horteessa, eikä yksi vapaapäivä riitä, kun muutakin puuhaa olisi. Yövuorot sujuvat jotenkin, vaikka uni on päivällä katkonaista ja pää on sumea kuin huputettu majakka, enkä löydä konstia valon sytyttämiseen. Joskus yövuorojen jälkeen oli sentään 4-6 päivää vapaata, tässä työssä vain yksi, eikä se riitä edes puolittaiseen toipumiseen. 

Ensimmäisenä jäi blogin päivitys, koska en osaa kirjoittaa nopeasti edes lyhyttä tekstiä. Hion ja vatkaan sanoja kuin teinipoika mikrolämmintä sukkaa, vaikka kai tällaisen raapaleen saisi taitavampi käsityöläinen laukaistua kasaan nopeamminkin. Pohdinkin siis vakavasti blogin deletoimista. Pelottavasti se vain tuntuu lopulliselta luovuttamiselta. 

Kävijöitä sivullani on kuitenkin jostakin syystä riittänyt enemmän kuin minulla on sukulaisia, joten ilmeisesti tuntemattomiakin on suttujani lukenut. Istuin siis parinakin yönä sormi delete-napilla ja silmät kävijätilastoissa, enkä onneksi osannut päättää mitä tehdä.  

Vaikeuksien kautta voittoon? No, en osaa tätä ongelmaa ratkaista, joten tällä hetkellä voin vain antautua ja nostan kädet pystyyn. Kirjoittaminen on yhtä jäässä kuin talviteloille kääntämäni vene. Me molemmat annamme vain ajan kulua ja sallimme lumen sataa. Odotamme, että asiat muuttuisivat, että hankalan tilanteen ja lauseen lopuksi tulisi se mutta, joka muuttaisi tilanteen taas paremmaksi. 

Aina asiat eivät kuitenkaan pääty muttiin, ne vain päättyvät. Pelkäänkin, että annan periksi, poistan tekstini, lunta sataa liian paksulti, eikä muttaa koskaan tule.     

  

Narttuskoda

Skodani on narttu. Klo 4.50 moottoritie on tyhjä täältä Tijuanaan, mutta siitä huolimatta olo on kuin kiima-aikaisella malamuutilla koirapuistossa. Aina nimittäin löytyy se yksi kiilusilmäinen vouhko, joka kaikesta tyhjästä tilasta ja sopivasta ylinopeudesta huolimatta kiihdyttää perääni kuin puutteessa pidetty spanieli ja tulppaa kuononsa pakoputkeeni. 

Ohi ei jostakin syystä voi mennä, mutta ei myöskään hieman jättäytyä. Aamuyön mustassa sateessa etenemme siis kahden auton minijonossa parinkymmenen kilometrin matkan. Mieli tekisi jarruttaa, mutta pelkään takana läähättävän vain nousevan päälleni ja häpäisevän autoni koskemattomuuden tavalla, jota kasko ei korvaa. 

Kuuloelimiin oikein asennetut korvatulpat eristävät tehtaan taukoamattoman pauhannan pelkäksi avaruuden taustakohinaksi ja imevät kovimmista desibeli-iskuista tehot. Samalla ne kuitenkin saavat oman mutinankin kuulostamaan puolihuudolta, aivan kuin ajatuskin saisi äänen. Tätä eivät kaikkein kokeneimmatkaan korvatulppakeskustelijat tunnu ymmärtävän. 

Viime viikolla kävin useita keskusteluja muutaman työkaverin kanssa, jotka eivät kymmenestäkään mitä-huudosta ymmärtäneet korottaa puheäänensä voimakkuutta pupinaa korkeammalle. Lopulta vain kyllästyin ja yritin kasvojen ilmeistä ja viiksien värähtelystä päätellä millaisessa keskustelussa olin mukana.

Hymyilin siis, kun toinen hymyili. Nyökyttelin kovasti, katselin alas ja ympäri, korjailin suojalaseja kuin niissä olisi sitkeä tahra tai sankavinouma. Punoin päätäni huomatessani toisen närkästyneen ilmeen. Ihan vain kuitenkin kevyesti, kuin coriolisvoiman keinuttamana, etten ottaisi liian vahvasti kantaa. Enhän tiennyt oliko toinen harkitsemassa hirttoköyden hankkimista vai oliko eväsleipään vain eksynyt suolainen kurkku. Lopulta kummallakaan ei varmasti ollut aavistustakaan mitä juuri tuli puhutuksi, joten toivoin vain aiheen olleen miellyttävä. 

Uuden kirjan pohjatyö edistyy hitaasti, mutta verkkaisesti. Päätin tosiaan rakentaa homman järjestelmällisemmin kuin Ketun kanssa, joten viimeiset viikot olen rakennellut tulevia tapahtumia tiiviisti paperille. 

Hahmojen luonteenpiirteet ja ominaisuudet, tapahtumapaikat ja niiden historia, haluan kaiken olevan minulle mahdollisimman tuttua ja aitoa, joten lopulta kun pääsen kirjoittamaan, se tuntuu kuin päiväkirjaa raapustaisi. Juupa juu. 

Toinen vaihtoehto on, että vetkuttelen. Minusta nimittäin tuntuu, etten enää saa aikaiseksi mitään niin isoa kuin Kettu oli, että mahdollisuuteni meni jo. Ja minunhan pitäisi onnistua vieläpä paremmin, saada kaivattu rytmiikka asettumaan napakasti oikean kokoisiin liiveihin. Työstän siis pohjasuunnitelmaa ja runkoa huolella ja hitaasti ja ikuisesti, koska en uskalla aloittaa itse kirjoittamista.

Eniten mietin kirjan kohderyhmää. Haluaisin kirjoittaa aikuismaisen tarinan, johon mahtuu rosoa, verta ja rakkautta. Pelkään kuitenkin tyylini karkaavan huomaamatta kettumaiseen suuntaan ja kohti hassunkurisia eläinhahmoja, jotka laukovat lapsellisia kommentteja parrakkaista naamoista.

Sanaakaan en siis vielä ole saanut kirjoitettua, mutta huolissani olen jo monestakin asiasta. Idiootti.  

Viime viikon vapaapäivä oli eilen. Kuljetin tyttären kavereineen Ideaparkiin ja toivotin hyvää shoppailua. Ilmeisesti tyttö on kuitenkin tullut isäänsä, koska jo muutaman tunnin kuluttua puhelin pirisi hakutoiveen merkiksi. 

Jossakin vaiheessa päivää kyllästyin hämärään ja räpläsin toiveikkaana sälekaihtimet auki. Tulos oli jotenkin päinvastainen kuin tarkoitettu, kun ulkoa vyöryvä synkkyys hiipi valaisimista huolimatta sisälle ja asettui varjoiksi olohuoneen nurkkiin. Vastaiskuna nakutin alakerran jokaisen valokytkimen yläasentoon, tilkitsin verhot takaisin umpeen ja yritin olla kuulematta ulkona vellovaa kaatosadetta. Kyllä syksy parempi on kuin talvi, mietin, ja kuuntelin kuinka vettyneet varikset rykivät ikkunan takana.    

Ilmaan piirretty pihvi

Hiekkaranta on mykkä ja hylätty. Harva asia on karumpi kuin uimaranta, josta kesä on jo poistunut, mutta sen jäljet ovat vielä heikosti nähtävissä. 

Rantatuolien raatoja, puoliksi kumoon jyrätty pukukoppi ja klorofyllin hylkäämiä lehtiä. Lysyyn tallottu puhallettava kelluke, sininen muoviämpäri kuin kiiressä vesirajaan viskattuna. Jostakin luin, että hylätyissä paikoissa menneisyyden äänet kaikuvat vielä pitkään. Ilmeisesti kaikukin on nämä rannat jo jättänyt. Ranta on nyt tuulen reviiriä, eikä se tunnu pitävän meistä. 

Olemme pojan kanssa perillä Yyterissä hyvissä ajoin klo 12. Onneksi meillä ei ole aikaa haikailla kadotettua kesää. Olemme tulleet etsimään kolikoita, joten otamme vastaan sen vähän mitä meille tarjotaan. Kaikki 7 astetta merellistä viimaa, tihkumaisen sateen ja loputtomiin pehmeää hiekkaa. 

Harmillisesti koko päivän piippailun jälkeen taskun pohjalla kilisee vain vienosti. Eurokolikot sentään vielä kiiltävät, venäläinen laatu näkyy uusissakin kolikoissa oudosti ruosteena. 

Porin keskusta on illalla yllättävän viriilissä tilassa. Halvan madallussarjan läpikäynyt teinibemari kurnuttaa särkyvää bassoaan tunnista toiseen ja kiertää ydinkeskustassa pientä ympyrää kuin luuppiin jumiutunut paarma. Jossakin vaiheessa säveletön möyry alkaa jo kyllästyttää ja mieli tekee tunkea paarman sisälle asettuneiden jannujen lippikset bemarin pakosarjaan. 

Löydämme ruokapaikan Rossosta. Puolustaudun sillä, että muut paikat olivat täynnä. 

Listan pihviannokset kiinnostavat, ja juuri sopivasti kylkeemme riennähtääkin nuukahtaneen hallin ulkonäöllä sivallettu nuori mies, jonka rinnuskyltin nimi on Toni

- Hei! halli kiekaisee. Voisinko tuoda jotakin juotavaa.

- Iso cokis, kiitos. 

- Pepsi varmaan käy? Entä pojalle?

-Iso Sprite. 

- Seven Up varmaan käy. Onkos löytynyt vielä mitään syötävää. 

- Juu, vastaan, pippuripossu kiinnostaisi. Minkä kokoinen pihvi annokseen kuuluu?

- Noh. Vaikea kuvailla, mutta varmaan joku tällainen, Toni tuskastuu ja piirtää ilmaan pihvin kokoisen kiekuran. 3D-mallinnus ilmatilassa on kuitenkin aina ollut suuri heikkouteni, joten pyydän pihvistä ihan konkreettista grammatietoa. Toni vaihtaa kasvojensa värin kalpeasta kiirastuleen, lupaa ottaa asiasta selvää ja katoaa pitkäksi aikaa samaan aika-avaruusjatkumon säröön, josta eteemme muljahtikin. 

Luoksemme palattuaan tämä unelma-ammattinsa selvästi löytänyt ilma-animaattori pudottaa ensin muistivihkonsa ja heti perään lyijykynänsä ja toteaa, ettei tänään oikein suju. Kohteliaasti olen samaa mieltä ja tilaan pastaa. Poika valitsee katkarapuvoileivän ja pihviannoksen. Lopuksi toteamme juomien olleen erinomaisia. 

Vietämme yön hotellissa. Samassa rakennuksessa on myös omistusasuntoja ja ilmeisesti puukenkäisten sorkkaeläinten muuttopäivä. Nopeista jalkaliikkeistä päätellen yläpuolellemme on vauhkoontunut kokonainen ryhmä Riverdance-tanssiryhmän iltaenergisiä jäseniä, joista jokaisella on raahattavanaan metallijalkaisia kirstuja, ruokailuryhmiä tai jakkieläimiä. Lopulta klo 2 kyllästyn mekkalaan ja kysäisen respasta korvatulppia. Ystävällinen yöpäivystäjä lupaa etsiä minulle sellaiset. 

Tulppia odotellessani notkun hotellin käytävällä, kun hissistä kipsuttaa niin ällistyttävän tiukkaan minihameseen ängetty puuma, että päättelen naisen päätyneen hameena toimivaan hedelmäpussiinsa jotenkin alipaineistuksen avulla. Rouva on ilmeisesti yrittänyt nuorentaa itsensä vankalla meikillä. Huolellinen pohjatyö näköjään palkitsee kokeneen huoltomaalaajan, sillä telaajalla on saaliinaan nuorehko mies. Päättelen nuorukaisen näköaistin toimivuuden rajoitetuksi, mutta onneksi en usko silmillä olevan merkitystä tulevassa raatelussa.  

Suureksi ilokseni korvatulppani saapuvat seuraavalla hissikyydillä. Juuri sopivasti peittämään sekä yläkerran muuttokolinat että naapurihuoneen säälimättömän teurastuksen jurskeen. 

Toinen kaivuupäivä on varattu vanhemmille aarteille. Muita yhtäläisyyksiä yöllä kohtaamani nuoren miehen kanssa ei ole. Saamme luvan tonkia peltoa keskiaikaisen kirkon lähettyviltä, mutta vanhin kolikkomme on lopulta vain vuodelta 1825. Poika löytää vuoden 1866 pennin, joka on kaksi vuotta liian nuori. 1864 vuoden kolikolla olisimme jo rikastuneet. 

Kurkistelemme vielä silkasta mielenkiinnosta itse kirkkoa, mutta väsy on jo päässyt jäseniin eikä se koskaan saavu yksin. Vilu seuraakin taas välittömästi perässä, joten sanomme Ulvilalle hyvästit.   

Matka kotiin on hiljainen. Lokakuu syö valon yllättävänkin nopeasti ja lopulta kotipihaan päästyämme on jo pilkkopimeää. Poika rientää pesemään kolikoita puhtaaksi ja minä ihmettelen vielä hetken raikasta ilmaa. Tuuli tuoksuu märille lehdille ja vilu tulee taas nopeasti. Kesä on jo kaukana. 

Insomniaa Ilonassa

Viime aikoina olen miettinyt ilolla Ilonaa. Se on muuten harvinaista, koska ne muutamat kerrat, kun olen kyseisessä viihdemaailmassa vieraillut, kokemus on ollut lattea kuin hiiren rintamus. Tiskin takana levyjä on ilmeisesti pyöritellyt DJ NRJ, koska musiikki on ollut täsmälleen samaa kuin Tampereen taajuudella 90,0. 

Yksi onnistunut reissu näköjään kantaa kuukausia eteenpäin. Bobby pubiksi nimetyn juottonurkkauksen isäntänä hääräsi mies, joka juomillaan sekoitti pään ja musiikilla mielen niin tehokkaalla sekoitussuhteella, että tällainen jo hieman jäykistynyt parrukin hämmentyi.  

Faithless, Prodigy, Sash, Alexia ja moni muu. Korvanlehdiltä jonnekin syvemmälle, sinne missä muistot sijaitsevat. Siellä ne yhdistyvät tiettyihin tapahtumiin tai ajanjaksoihin, iskevät kipeästi tai lipaisevat hellästi ja palauttavat mieleen hetkiä, jotka takkuinen sammal on jo muistista peittänyt. Sammaleen paksuudella ei onneksi ole väliä. Kaikki pyyhkiytyy hetkessä paljaaksi, kun aika, paikka ja sävel osuvat kohdilleen. 

Viime viikot olen vältellyt vittumaisia hippusia, joita silmä ei näe, mutta kurkku tuntee. Yhden flunssa-aallon onnistuin jo väistämään pesemällä käsiäni kuin laitoshoitoa kaipaava neurootikko. Vatkasin palasaippuoita vaahdoksi yhden toisensa perään, mutta niinhän sitä sanotaan, ettei vatkattu kattila kiehu. 

Sama kai pätee vaahtoon ja basilleihin, koska joku niistä rinoista tai adenoista löysi kaikesta liiallisesta käsihygieniasta huolimatta oikean kaistan kiusantekoonsa ja sai nielemislaitteistoni kirvelemään. Onneksi on sairasloma, Netflix ja Buffy, sekä tietenkin mahdollisuus kipulääkkeiden yliannostukseen. 

Kyllä yövuoroista selviää, vaikka ihminen ei selvästikään ole yöeläimeksi tarkoitettu. Olen mulkoillut uusia työkavereitani nyt hieman yli kuukauden verran, enkä ole havainnut ylisuuria silmiä, epänormaalilla kiertoradalla kääntyvää päätä tai mitään viitteitä herkistyneeseen hajuaistiin. Olen kyllä nähnyt verestäviä silmiä, nuokkuvia päitä ja tyhjiä katseita. Yleensä havainnot ajoittuvat työvuoron viimeisille tunneille, kello kolmen ja viiden välille. Ehkä yöeläinten tyypilliset merkit ovat ihmisillä erilaisia kuin muilla nisäkkäillä tai pöllöillä. 

Yövuorojen jälkeinen vapaapäivä on osoittautumassa melko hankalaksi. Tavalliseen rytmiin olisi päästävä nopeasti, mutta keho on ajoittain eri mieltä. Eilen se halusi väkisin sammua, vaikka aika hereillä olemiseen oli mitä otollisin. Tutkimme nimittäin pojan kanssa Kaarina Maununtyttären muinaisia kotinurkkia ja porasimme kartanon viereiselle pellolle toiveikkaita reikiä. Ei löytynyt kruunuja, valtikoita tai kultaisia suksia, joten köyhiksi jäimme. Luomet lumpeina nilkutin kotiin buranapurkin äärelle, ja nyt kun asiaa mietin, se taisi olla se hetki, kun adeno löysi minut. 

Metallinetsintäkausi lähestyy jo loppuaan, mutta onhan meillä sentään jotain mukavaakin piirongin aarrelaatikossa. Parhaimmat löydöt ovat neljä kolikkoa, joista vanhimmassa näkyy vuosiluku 1666. 

Hauska ajatella millainen maailma ja maisema silloin oli, minkälaisia lienivät kolikon hukanneen Ragnar Rahikaisen ilonaiheet tai ongelmat. Huikkasiko mies kylänsä musikantille, että soitappas Hiironen vielä se yksi tuttu kappale, se kun jotenkin kummallisesti saa mielen haikeaksi. Aivan kuin olisin jälleen nuori ja sileä, ilman ajan karhaamia ajatuksia ja kun myllyyn sai vielä niitä vanhoja kunnon kiviä. Tuntuu kuin ajatukseni ja odotukseni olivat silloin suurempia, enkä enää tavoita sitä samaa, mutta soitahan nyt, niin muistellaan.  

Yhden miehen aivoriihi

Hidastuisi nyt hieman. Päivät ja viikot harppovat tällä hetkellä sellaisella vauhdilla, etten tunne olevani edes kyydissä. Uusi työ ja sen niksien oppiminen ovat täyttäneet turpean nuppini niin täysin, että välillä tuntuu kuin olisin tipahtanut ajan rattailta kuukausi sitten ja päässyt puolittain takaisin jalaksille vasta nyt. Toinen koipi karhaa soraa vielä kyydin ulkopuolella, mutta uskoisin saavani loputkin osaseni samaan pulkkaan vielä syyskuun aikana. 

Viime viikon pyhitin elämyksille, joiden syntyessä on tapana lausahtaa ahaa. Ruutuvihko, hiljaiset hetket ja yhden miehen ideahautomo toimi jopa paremmin kuin osasin odottaa. Pyörittelin paperille erilaisia ideoita ja vaihtoehtoja, joiden päälle sitten asetuin hautomisvimmaisen drontin hartaudella ja kypsyttelin ajatuksia rauhassa pidemmälle.

Perustana pidin äitini aikaisemmin ehdottamaa ideaa, joka sai silloin työnimen Codex. Alkuperäinen ajatus muuttui melkoisesti, mutta hyvistä lähtökohdista oli kuitenkin helppo kipittää uudelle kierrokselle ja pian ajatukseni oli yhtä kristallinkirkas kuin Sillanpään verenkierto. Yritykseni kirjoittaa kuin aikuinen saa hetken odottaa, kun Jussi joutuu jäähylle. 

Fantasiaromaanin kimppuun siis. Nälkä on Ketun jälkeen kova ja päätin haukata nyt niin isosti kuin pystyn ja sitten vielä jälkkäri samaan poskeen. Pelko liian suuresta palasta tulppaa hönkäputken jo ennen ensimmäistäkään lausetta, mutta niin teki Kettukin ja siitä kuitenkin jauhaantui oikein kelvollinen lopputulos. Omat kykyni ja rajani tietysti epäilyttävät ja pelkään käyväni pipetillä peikon kimppuun. Tekstin sujuvuus totuuden näyttäköön. 

Hommaa on lähestyttävä alusta alkaen eri tavalla kuin Kettua, jonka juoni kehittyi lopulta kuin tunnelma sokeiden orgioissa, käsikopelolla ja aistimet terhakoina. Suurempia suunnitelmia ei ollut ja tarina eteni sitä mukaa kun sain sanoja näpyteltyä. Tähän tarvitsen aikajanan, karttoja, sukupuita sekä jotakin hedelmäistä Makuunin makeislaatikoista. 

Kliseisiä ansoja tässä tyylisuunnassa riittää. Harmaapartaiset velhot, tikulla ilmaa sohivat sieninenäiset noidat ja salamoita kehonsa aukoista sujauttelevat jumalat vain odottavat liian innokasta kynäilijää, joka ei huumassaan ymmärrä astuvansa avonaiseen ansarautaan. Miten siis saada aikaiseksi jotakin uutta ja omaperäistä genreen, joka on liki loppuun loihduttu?

Väkisinkin kirjainten sohjoon eksyy aina jotakin tuttua, mutta päätin yrittää ratkaista asian luomalla kaiken alusta alkaen itse. Tarpokoon hahmoni siis omalla planeetallaan, jossa ei ole hobitteja, haltioita, peikkoja tai muutakaan liian tuttua ja useasti muokattua. Haasteena on tietysti uskottavuus ja hirvittävä taustatyö, mutta uskoisin täysin oman olevan ainoa oikea ratkaisu. 

Ketun pettymyksen jälkeen parasta lääkettä tuntuukin olevan uuden aloittaminen. Kaikki on tässä vaiheessa mahdollista ja juoni pullisteleekin kuin syntholiruiskun saaneena. Huomasin myös, että irti päästäminen ja unohtaminen ovat eri asioita. Kettu saa siis mennä. Ei se kuitenkaan kauaksi minusta pääse. 

Hyvän tarinan himo

Jo pitkään olen toiminut oman kirjoitustyylini mittarimatona. Mietin asiaa ennen Kettua, tunnustelin mahdollisuuksia herkin aistikarvoin repolaisen matkan varrella ja koteloiduin lopulta vailla ratkaisevaa ajatusta Ketun valmistuttua. Vieläkään en tiedä mikä minä olen, vielä vähemmän millaiseksi joskus ehkä valmistun. 

  

Tuntevatkohan oikeat kirjailijat heti uransa alkuvaiheessa voimakasta poltetta johonkin tiettyyn tyylisuuntaan ja roihauttavat kytevän ajatushiilloksensa liekkeihin vain yhdellä tarkalla puhalluksella? Itselläni on kasassa vain rimpuileva kimppu häilyviä kipinöitä, joista yksi tuikkii fantasialle, toinen aikuisten romaanille ja kolmas jo hieman kokeilemalleni lastenkirjallisuudelle. Loput kieppuvat kuin tulikärpäset painottomassa tilassa ja heittelevät pikkukiviä säröilevään idealamppuuni. Ideoita on, mutta ne sopivat toisiinsa kuin inuiitit Ibizalle.

Selviääkö asia edes miettimällä vai vahvistanko vain koteloni kuorta mittaamalla samaa ratamoa yhä uudelleen? Pitäisikö minun vain alkaa kirjoittaa vaikka kahta projektia samanaikaisesti ja katsoa kumman sivut lisääntyvät luontevammin? Jussi on hyvällä alulla ja pidän juonen perusideaa onnistuneena, mutta miksi ajatus palaa yhä useammin nuorten fantasian pariin?

Himo hyvään tarinaan kuumottaa kuin narubikinit näköaistia ja parhaat ideat näyttävät syntyvän mielikuvituksen vapaasti pyörähdellessä. Ehkä se on juuri se erilaisten mahdollisuuksien määrä joka fantasiassa kiinnostaa. Voin halutessani nostattaa myrskyn mikrokupuun tai ladata vihulaisen nivusiin vasullisen kirpeitä virvatulia. Ehkei nyt sentään, mutta mahdollisuuksia on enemmän kuin luonnosvihkossani sivuja. 

Seuraavaksi aamuvuoroviikko ja keskeytetyt kauneusunet. Näen jo itseni nuokkumassa patjan reunalla toinen sukka jalassa ja toinen ties missä, puoli päätä syvästi yössä. 

Kirjoittavat sitä kuitenkin muutkin, vaikka vuorotöissä käyvätkin. Otan siis tavoitteeksi saada paperille jonkinlaisia hahmotelmia tulevista kässäreistä, ei tämä jahkailukaan mihinkään johda. Väsyneenä ja ajatuksen karkaillessa tyynyn päälle perinteinen kynä-paperi-yhdistelmä lienee toimivin.

On tullut aika yrittää jotakin uutta. Ehkä parin viikon päästä tiedän onko ajatuksissani kipinänkään verran virtaa. 

Päätepisteessä

Viimeiseen yövuoroon ajaessani tuuli repi sateen jälkeiset pilvet riekaleiksi ja levitti ne taivaalle punaisiksi kaistaleiksi. Joskus keskiyön jälkeen kurkistin uudelleen ulos ja pidin taukoni tehtaan takapihalla. Laskevan auringon värjäämä punainen suttu oli poissa. Tilalle oli ilmestynyt liki täysinäinen kuu, seuranaan joukko tähtiä. Otavaa en enää löytänyt, joten hymähdin itselleni, hörppäsin viimeiset kahvit termosmukistani ja palasin töihin. 

Vaihdoin viikolla vielä muutaman sanasen Otavan kustannustoimittajan kanssa, joka kauniisti kehui tapaani ja taitoani kirjoittaa ja kyseli mahdollisia uusia ideoitani. Suru ehti pahastella puserossa koko viikon, kunnes tuon viestittelyn jälkeen kiskaisin syvään painuneen hupun silmiltäni ja ymmärsin vaihtaa paitaa. 

Ei kai se Kettu aivan kapinen ollut. Kerronnan rytmin tiivistys ja lisävauhti, niitä kaivattiin. Tietyt ongelmakohdat tunnistin toki itsekin, mutta jotenkin toivoin saavani ne näin vasta-alkajana anteeksi ja apuja lauserytmiikan ammattilaisilta. Ongelmakohtia taisi vain olla liikaa. 

Outoa, kuinka vaikeaa on päästää Ketusta irti. Mitäs jos en päästäkään, vaan roikun punaisessa turkissa kuin pihkapallo? Jospa tiivistänkin sitä, asettelen kerronnan oikeaan rytmiin ja kuljetan ketun perille ripeämmin, lisään pari lakonista siiliä matkan varrelle määkimään irtovitsejä? Tuulenpesässä viettämäni aika oli kuitenkin hienointa mitä olen koskaan tehnyt, jos rakentamaani juustohöyläintelinettä ei lasketa. Unohtuuko kaikki, jos lasken irti?

Toki ymmärrän, että vanhaa ei saa märehtiä liikaa mikäli koskaan aikoo saada vatsansa täyteen. Jääräinen pääni vain on niin täynnä uusia koukeroita, odottamattomia juonikuvioita ja eläinhahmoja, että jonnekin ne olisi saatava lajiteltua, vaikka ainoa innokas lukija olisinkin minä itse. Tunne keskeneräisyydestä häiritsee. 

No, nilkka irti muratista ja uusille pitkospuille. Reitti metsästä on tosin vielä kadoksissa, mutta omia jälkiäni en sentään aio enää palata takaisin. Löydänkin vielä yhden sopivan kohdan ketun sivuilta, jossa vanhalle vain oli jätettävä hyvästit ja luotettava jonkin uuden löytymiseen. Eläinten kanssa seikkailu on ohi.